Kuinka kisaan _ei_ valmistauduta. Kisaraportti Vuokatti Trail Challengesta
Virheistä oppii ja joskus voi olla oppimiskokemuksen kannalta hyvä vähän ravistella tuttuja tapoja. Ja Vuokatti oli tällä kertaa oppimiskokemuksena parhaasta päästä!
Koska korona, kevät ja kesäkausi oli sujunut harjoitusten puolesta hieman höntsäillen, ilman sen kummempaa harjoitusohjelmaa. Parin edeltävän viikon aikana tuli kerättyä koko vuoden ennätys viikkokilometrit ja nousumetrit. Kumulatiivistä kuormaa oli kerätty mm. Rokua Trail Runista ja töiden merkeissä TNT Trailcampiltä Rukalta + asiakkaiden kanssa tehdyiltä lenkeiltä tasaisemmista maastoista.
Sen seurauksena kisaa edeltävänä iltana herkistelylenkin karu viesti oli: Sattuu! En pysty juoksemaan!
Kisapäivä on juhlapäivä
Nopeasti nukutun yön jälkeen kisan starttipaikalle vievään bussiin kiipesi hieman ristiriitaisissa tunnelmissa oleva polkujuoksija. Olisi ollut ehkä viisautta jäädä sohvalle, mutta nyt mentäisiin näillä mitä oli tarjolla…
Bussimatkan jälkeen lähtöpaikalle siirryttäessä jalat tuntuivat kuitenkin enemmän omilta, kuin edellisiltana. Ja tuttu lähtöä edeltävä kutkuttava jännitys tuntui hyvältä. Some- ja kisatuttujen kanssa vaihdettiin muutama sananen. Ehkä tämä tästä iloksi muuttuu?
Startti
Lähtökomento kuului ja matkanteko alkoi. Pääjoukko oli hetkessä pienenevä piste horisontissa. Kovat kaverit menisivät kovaa, mutta osa siitä porukasta tulisi kyllä lopun vaaroilla selkä edellä vastaan, kuten kävikin.
Ensimmäisen vitosen jälkeen jalat tuntuivat kuin tuntuivatkin juostavilta ja PK-sykkeillä matka jatkui ensimmäiset parikymmentä kilometriä. Reitti oli vähän hitaammassa kunnossa alkuosaltaan myrskyssä kaatuneiden puiden vuoksi. Oli kuitenkin helppoa ja mukavaa juosta.
Kolmenkympin paikkeilla pieniä kiristelyitä alkoi tuntumaan siellä täällä enevissä määrin. Lopulta joka askel sattui. Toisaalta tuntemukset eivät muuttuneet matkan edetessä, eikä kroppa keksinyt uutta ilmoitettavaa, joten matka jatkui entisellä vauhdilla. Huomasin miettiväni juostessani, että kuinka ”siisti” fiilis se oikeastaan oli. Itseluottamus omaa tekemistä kohti kasvoi ja parikymppiä ennen maalia olin varma, että parantaisin edellisvuoden aikaani.
Viimein, pitkän mutaisen alamäkirallatelun jälkeen tuli vastaan Tolhovaaran aina yhtä vaikuttavan näköinen louhikkonousu. Kivet olivat sadekuuron jäljiltä liukkaita ja ylös kivutessani ensimmäiset krampinpoikaset nykivät jaloissa. Niitä riittikin seuraavat 15km maaliin saakka.
Älska bakken!
Kun Vuokatin vaarajonoa juoksee, teknisen nousun jälkeen tulee aina yhtä tekninen lasku. Tätä oli odotettu! Reilut 40km oli ollut vain siirtymää pelipaikoille, nyt saisi avata hanat. Eihän siellä hirveästi avattavaa ollut, mutta maltillisella vauhdilla tunkattujen ylämäkien jälkeen sai aina antaa painovoiman tehdä tehtävänsä ja tykittää rennosti alamäkeen. Iloitsin ja nautin! Oli hauska hassuttaa parikymmentä vuotta nuorempia 22km:n juoksijoita alamäessä, ylämäkeen tosin roolit vaihtuivat.
Kaikki loppuu aikanaan, myös ilonpito Vuokatin vaarajonolla ja niin Iso-Pöllyn palovartijan torni tuli näkyviin. Edessä viimeinen lasku laskettelurinnettä pitkin ja parin kilometrin hölkkä maaliin.
Maalissa ajalla 7:39 ja sijoitus 15./35 maaliin saapuneista. Lähtökohtaan nähden juoksu meni uskomattoman hyvin, aika parani noin 37min viimevuotisesta ja lisäksi nyt alkuosalla reittiä oli kaatuneita puita ja varsinkin reitin keskimmäinen kolmannes oli märempi ja liukkaampi, kuin vuosi sitten.
Pohdintaa
Miksi juoksu sitten kulki, vaikka sille ei olisi pitänyt olla edellytyksiä?
Ehkä kyseessä oli kypsempi ja havainnoivampi suhtautuminen rasituksen myötä syntyvään epämiellyttävään tunteeseen.
En antanut epämiellyttävien tuntemusten vaikuttaa vauhtiin. Jaoin matkan välietappeihin (seuraava huolto, seuraava vaara, seuraava askel). Lisäksi tiesin, että ylämäen jälkeen odottaa palkinto; alamäki. Tiesin, että alamäen jälkeen odottaa palkinto; Englannin lakritsi (!!) 🙂
Tiesin, että vaikka välillä tuntuu pahalta, niin ennen kuin huomaankaan, istun saunan lauteilla ja kisa on ohi.
Nautitaan siis hetkestä ja matkasta!
Siinä muutamia asioita, joita kisasta voi ammentaa valmennettavillekin.
Kiitos järjestäjille, talkoolaisille ja kanssajuoksijoille! Kiitokset myös perheelleni kannustuksesta! Viikonlopun kruunasi valmennettavien hyvät suoritukset.
Polkujuoksun tulokset
Myös epäonnistumista voi oppia, lue aiempi blogikirjoitukseni täältä
