Tärkeintä on juokseminen
Kun kesällä 2019 kiipesin Pirunkurun rakkakivikossa kohti Kesänkitunturin huippua Nuts Ylläs Pallaksella (37 km) tein lupauksen – jos jatkan polkujuoksua, etsin itselleni hyvän valmentajan. Rakastin juoksemista, huikeaa kisatunnelmaa, ympärillä avautuvaa lumoavaa karunkaunista maisemaa: arktista metsää, tunturipuroja, pitkospuita, poroja, läpi yön paistavaa aurinkoa. Juokseminen oli keskiössä – puitteet täydelliselle kisapäivälle oli pystytetty.
Ainut särö kisapäivän kirkkaudessa olin minä itse. Kova treeni ja huolellinen valmistautuminen eivät kantaneet kisoissa hedelmää. Olin täysin poikki. Itkin. Kaaduin. Syke huiteli pilvissä jo lähtöviivalla. Pääsin maaliin, mutta en kovin tyylikkäästi. Miksi? Koska olin ollut sairaana – ehkä. Todennäköisemmin olin kuitenkin harjoitellut väärin. Minulla ei ollut hyvää peruskuntoa (en edes tiennyt, mikä peruskuntotreeni on), myös mäkitreeni oli minulle vieras käsite, en ollut tehnyt yhtäkään vauhtiharjoitusta, vain muutaman mokan nimetäkseni. Toisin sanoen olin ollut aina ihan pihalla sen suhteen, miten juoksukisoihin piti treenata. Mutta niinhän valitettavan usein käy, jos on vain vähän tietoa ja vielä vähemmän taitoa. Innostusta oli kuitenkin siitäkin edestä ja siksi tälle tarinalle on olemassa jatko-osa.
En siis kuitenkaan lannistunut, päinvastoin. Ilmoitin avomiehelleni kisojen jälkeisessä endorfiinipöhnässä, että keväällä osallistutaan Nuts-Karhunkierrokselle (55 km). Mielipuolista, rohkeaa ja jännittävää! Pähkähullu idea jo siksi, etten ole juossut edes koskaan maratonia. Seuraava tavoite oli asetettu ja nyt treenimatkalle tarvittiin valmentaja – tsemppari, tukija ja ennen kaikkea suuntaa näyttävä opas.
Alkukartoitus
Pekan valitsin valmentajakseni suurilta osin hänen valmennusfilosofiansa pohjalta. Nettisivuja tutkiessa, minulle tuli tunne, että tässä HÄN on. Erityisesti kolme ajatusta sopi yksiin omien arvojeni kanssa ja herätti mielenkiinnon. 1. Urheilun, siis harjoittelun, kisaamisen ja liikunnan ylipäätään tulee olla lähtökohtaisesti hauskaa. 2. Tehdään, ei niin paljon kuin mahdollista, vaan sen verran kuin on tarpeen. 3. Asiakkaan oman tietotaidon kartuttaminen.
Tavattiin, juteltiin tavoitteista ja heitettiin ylävitoset, että tästä se yhteistyö lähtee. Tuolloin elettiin marraskuun alkua ja kisat olisivat toukokuun lopussa. Yhteistä matkaa kuljettavana olisi siis noin seitsemän kuukautta.
Valmennus tapahtui pääosin etänä, mutta tapasimme toisinaan myös kasvotusten. Pidimme yhteyttä sosiaalisen median kautta välillä päivittäinkin – aina tilanteen mukaan. Mielestäni vuorovaikutuksemme oli avointa ja rehellistä. Pekalta sain usein vaikeina hetkinä kipeästi kaipaamaani kannustusta ja tukea. Ilman hänen tsemppaustaan esimerkiksi alamäkijuoksu olisi jäänyt minulta yksin tekemättä!
Mielestäni löysimme hyvän yhteisen sävelen jo heti valmennuksen alkumetreillä. Sain selkeät ohjeet ja tiesin, miten minun tuli toimia, vaikka olin aivan uuden edessä. Pekka myös rohkaisi kysymään (ja minähän kysyin!), jos kaipasin apua tai lisäopastusta.
Aluksi kartoitettiin myös fyysinen lähtötilanne ja kävin harjoitustasotestissä, jossa selvitettiin henkilökohtaiset sykerajani. InBody-mittaus kertoi kaunistelemattomat luvut, rasvaa tulisi vähentää 9 kg ja lihasta lisätä 3 kg. Tulos ei yllättänyt.
Monipuolista tekemistä
Liikkeelle lähdettiin hyvän ja kestävän peruskunnon rakentamisesta. Aluksi se tarkoitti pitkiä ja reippaita kävelylenkkejä. Välillä kävely kieltämättä turhautti – kävelin ja kävelin, vaikka minustahan piti tulla hyvä ja kestävä polkujuoksija! Onneksi olimme muuttaneet vain muutamaa kuukautta aiemmin uusille kotikonnuille, joten lenkeillä tutustuin kotikulmiini pieni pala kerrallaan. Tutkimaton polku tai tie toi eteen aina uuden seikkailun.
Muutaman kuukauden jälkeen peruskunnon huolellinen rakentaminen kuitenkin kantoi näkyvää tulosta ja oli supermahtavaa vaihtaa kävelylenkit juoksuun – sykkeen silti pysyen alle 130 lyönnin minuutissa. Juokseminen oli helppoa, askel tavallista kevyempi, mieli kirkas. Nautin.
Treenipäiviä oli viikossa viisi ja ne soviteltiin ottaen huomioon arjen muut kiireet. Lepopäiviä jäi siis viikolle kaksi, mitkä takasivat palautumisen ja sen, että aikaa jäi myös muulle elämälle. Tämä rytmi tuntui sopivan hyvin sekä kropalle että mielelle, sillä en tuntenut koskaan olevani varsinaisesti väsynyt. Harjoittelu oli erittäin monipuolista: kävelyä, juoksua, mäki- ja porrastreenejä, uimista, vaellusta ja lihaskuntoa. Monipuolinen harjoittelu takasi myös motivaation säilymisen. Jos tänään treeni ei kulkenut syystä tai toisesta, seuraavana päivänä tarjolla olikin jo jotain ihan muuta.
Yhdeksi suosikki treenimuodoksi nousi yllättäen uiminen. Minulle vesi on aina ollut miellyttävä elementti. Vedessä en ajattele mitään, en ole kukaan. Olen vain siinä hetkessä ja keskityn uintiliikkeisiin ja hengityksen rytmiin. Uimailloista tuli minulle viikolla odotettu ”oma hetki”. Sain myös hyviä vinkkejä ja neuvoja tuolloiselta työpariltani, joten tunsin kehittyväni melko nopeasti paremmaksi uijaksi. Matkat pitenivät, mutta ennen kaikkea uiminen itsessään helpotti.
Henkistä valmennusta
Minulle juoksuvalmennus on ollut fyysisen treenaamisen lisäksi monin tavoin myös henkinen matka. Olen antanut toisen ihmisen päättää, miten tällä kertaa valmistaudun kisaan ja uskonut sata prosenttisesti hänen näkemyksiinsä. Olen ojentanut kuvainnollisesti käsissäni olleet kaikki nuorat ja narut toiselle ihmiselle, samalla mielessäni toivoen: ”auta sinä nyt minua tulemaan paremmaksi juoksijaksi”.
Minulle on ollut suuri helpotus, kun alan ammattilainen kertoo: miten, milloin ja kuinka paljon minun tulee treenata, jotta saavutan tavoitteeni. Pääni sisäinen ääni, joka on jo vuosia käskenyt jatkamaan vielä yhden mäen yli (kiitos tästä Antti Tuisku) tai treenaamaan kovemmin, hikipisaroita säästelemättä – on hiljentynyt. Aina rankin treeni ei ole paras treeni. Sen sijaan paras harjoitus tehdään tosissaan, tavoitteet mielessä pitäen, mutta myös ilolla. Omaa kroppaa ja mieltä tulee kuunnella ja kunnioittaa.
Tekemistä on motivoinut monin osin tieto siitä, miksi juuri kyseinen harjoitus on tärkeä. Pekka on avannut aina uuden harjoituksen kohdalla sen merkityksen. Minulle tämä on ollut äärimmäisen tärkeää, sillä sen lisäksi, että rakastan tietoa ja tiedettä ylipäätään (olenhan ammatiltanikin tiedeviestijä), motivoidun kun tiedän, mitä tekemisellä voin saavuttaa. Pekka on myös aina kannustanut etsimään lisää tietoa ja vinkkaillut hyviä kirjoja ja artikkeleita. Näin tilaa on jäänyt myös oman ymmärryksen ja oppimisen kasvattamiseen. Opittua tietoa voin hyödyntää juoksijana koko loppu elämäni.
Koronatilanteen takia, kuten varmaan jo kaikki tietävätkin, Nuts Karhunkierros 2020 on peruttu, kuten kaikki muutkin kesän kisat ja isot tapahtumat. Joku voisi ajatella, että valmennus oli siksi turha – minä en. Viimeiset seitsemän kuukautta ovat opettaneet minulle valtavan paljon juoksemisesta, mutta myös itsestäni. Kertonut kuka minä olen, mihin minä pystyn, missä menevät rajani (tai onko niitä).
Pakkaan eväät reppuun. Valitsen pienen, kiemuraisen polun. Hyppään juurakon yli. Jalkani lipeää liukkaalla kivellä ja horjahdan. Tasaan tahtia ja syke laskee, löydän oikean rytmin. Näen jäniksen ja kuulen, kun tikka hakkaa puuta. Aurinko on juuri tullut pilven takaa. Minun on hyvä olla.
Loppujen lopuksi tärkeintä on juokseminen. Ja uusi seikkailu! /Riikka
Riikan edelliset blogikirjoitukset:
Ystäväkirja: Minä ja juokseminen
Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020
