Tarinani valmentajaksi

Jokaisella meistä on oma historiamme, sarja tapahtumia, joka lopulta teki kustakin meistä sen, mitä olemme tänään. Tässä minun tarinani.

Muutamia vuosia sitten suuren taloremonttimme jälkimainingeissa, tulin taas töistä kotiin lopen uupuneena ja lysähdin sohvalle. Katselin lattialla touhuavaa esikoistamme. Inhosin tilannetta, jossa minulla oli aivan liikaa töitä, enkä ollut ehtinyt pitää omasta kunnostani huolta. En ollut rapakunnossa, mutta hyvää vauhtia suistumassa sille uralle, jos en tekisi mitään. Näin mielessäni kuvan itsestäni kymmenen vuoden päästä, edelleen makaamassa sohvalla raskaan työpäivän jälkeen. Ei, ei se en ole minä! Asialle pitää tehdä jotain, jos aion touhuta lasteni kanssa tulevina vuosina. Ja millaisen esimerkin annan lapsilleni, tekemällä jotain sellaista jota itse inhoan?

Kynttilän polttoa molemmista päistä

Takana oli reilun vuosikymmenen ajanjakso, jolloin olin käytännössä vain tehnyt töitä ja nukkunut. Enimmäkseen ensiksi mainittua, jälkimmäisestä tinkien. Nyt se alkoi vaatia veronsa. Aikaisemmasta unelma-ammatista oli pikkuhiljaa tulossa riippakivi. Ja aiemmin onnistumisia ruokkineet onnistumiset, olivat nyt hiljalleen kääntymässä vastakkaiseen suuntaan. Ensimmäisen 10 vuoden ilotulitus työelämässä ja silloisten tavoitteiden saavuttaminen oli johtanut siihen, että harhailin töiden kanssa kuin vene ilman airoja. Ilman selkeää päämäärää, jota kohti pyrkiä. Seuraava steppi johdonmukaisessa kasvustrategiassa, jota olin maatilallani noudattanut edellisen kymmenen vuotta, tuntui nyt liian isolta askeleelta. En vain ymmärtänyt tuolloin, että muunkinlaisia tavoitteita voisi olla, kuin jatkuvan kasvun tie.

Olin sen verran havahtunut pitämään itsestäni huolta, että olin muutaman vuoden ajan käynyt säännöllisesti hieronnassa. Hierojani oli kovana pyörämiehenä houkutellut minua pitkään maastopyörälenkille ja onnistuikin lopulta siinämäärin, että ostin itselleni uuden maastopyörän. Ajelin satunnaisesti, osallistuin joihinkin kuntotapahtumiin käytännössä yhtään harjoittelematta. Jotenkin pitkäkestoisissa suorituksissa tuntui vain kulkevan ja siitä kypsyi ajatus, että kestävyyslajeissa voisi olla jotain minulle.

Sanoista tekoihin

Kului vuosi ja ajatus tavoitteellisen liikunnan aloittamisesta oli jäänyt kytemään mieleeni. Ei niin, että olisin silti tehnyt mitään konkreettista. Kunnes sitten kerran taloa maalatessani kuuntelin Peltsiä Yle Puheelta ja aiheena oli triathlon. ”90% terveistä suomalaisista aikuisista pystyy suorittamaan triathlonin täysmatkan halutessaan”- tyyppinen lause jäi mieleeni. Olisiko tuossa minulle tarpeeksi suuri projekti, jonka kanssa joutuisin askartelemaan kauan? Asetin tavoitteeksi tehdä Ironmanin, ennen kuin täyttäisin 50 vuotta, johon minulla olisi aikaa n.11,5v. Kun joutuisin tekemään Ironmanin eteen töitä vuosikaudet, minun muutettava elämäntapojani liikunnallisempaan suuntaan ja kun projekti olisi valmis, olisin hyvässä kunnossa. Ja jos olisin pitänyt itseni vuosikymmenen hyvässä kunnossa, olisi lähtökohdat olla hyvässä kunnossa myös kuusikymppisenä jne… Se kuulosti inspiroivalta! Tuumasta toimeen siis!

Tavoitteellisen harjoittelun vuosien aikana olen monta kertaa löytänyt itseni epämukavuusalueelta, mutta useammin olen kohdannut positiivisia fiiliksiä onnistumisten myötä ja se on tuonut omalta osaltaan pystyvyyden tunnetta esille. Siksi liikunta toimikin niin hyvin työn vastapainona, sillä työuupumuksen kourissa kamppailevalle maatalousyrittäjälle ei päivittäisistä töistä paljoa onnistumisen hetkiä löytynyt. Se lopulta johtikin päätökseen kouluttautua liikunta-alalle itsekin.

Koulun penkille

Personal Trainer-koulutus tuntui olevan nopein reitti alalle, sinne siis. Heti alusta asti oli selvää, että tulisin työskentelemään kestävyyslajien harrastajien parissa. Koulutuksen aloitti muistaakseni 17 opiskelijaa, joista 16 oli enemmän tai vähemmän kuntosalitaustaisia henkilöitä. Ja sitten oli se yksi outo lintu, joka ui, juoksi ja pyöräili. Ei se mitään, huipputyyppejä koko jengi! Jossain vaiheessa PT-koulutus oli valmis, tiedon jano oli valtava, ja eikun uutta tietoa hakemaan seuraaviin koulutuksiin, uusien huipputyyppien kanssa!

Samalla valmennustoiminnan kehittymisen kanssa, on myös maatilalle löytymässä uusi suunta. Se helpottaa niin fyysistä- kuin psyykkistäkin kuormitusta ja se ”iso pyörä” joka välissä ehti jauhaa muutaman vuoden epäonnistumisia on hiljalleen kääntymässä taas positiivisempaan suuntaan. Joka päivä, kun saan tavalla tai toisella olla tekemisissä liikunnan kanssa vie minua kohti tavoitettani. Nyt 43 vuotiaana, olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan.
Joka päivä jaksan olla kiitollinen siitä päätöksestä, etten jäänyt sohvalle.

Toivottavasti tämä tarinani inspiroi Sinuakin, sillä jokainen suuri muutos lähtee pienistä asioista liikkeelle. Se ensimmäinen askel on vain uskallettava ottaa

Seuraa, tykkää, jaa...:)
error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *