Tarina pohjoisesta

Kohti vuoren huippua, kohti tavoitetta

On aivan hiljaista, kuuluu vain suksien kahina ja sauvojen äänet, kun hiihdän eteenpäin. Katson ylöspäin ja mietin sopivaa kohtaa tehdä seuraava käännös, kun etenemme jyrkkää rinnettä sik-sakkia kohti edessä aukeavaa kurun suuta. Lunta on paljon, leveä vapaalaskusuksikin painuu siihen polvea myöten. Tunnustelen hiihtäessäni sauvalla lumen kerroksia. Mitään erikoista ei tunnu, jatkan rauhallista etenemistä yhä ylemmäs ja ylemmäs. Laskukaverini seuraavat kauempana, reilujen välimatkojen päässä. Se on turvallisuustekijä. Jos lumi lähtee liikkeelle, niin emme ole kaikki samassa nipussa.

Ellendaltinden

Ystävät, vuoret ja lumi

On vuosi 2010, maaliskuun loppu.. Olemme ystävieni kanssa pienessä Lakselvbuktin kylässä Lyngenissä, Pohjois-Norjassa. Majapaikkamme, Tomasnes, on lammasfarmarilta vuokrattu pieni vanha talo vuoren juurella. Ikkunasta näkyy vuonolle, toisessa suunnassa kohoaa upea Lakselvtindanen massiivi. Päivät kuluvat vuorilla, illat kokaten, saunoen ja varusteita huoltaen. Kaukana ovat kiire ja stressi. On vain ystävät, vuoret ja lumi.

Kurun alla oleva kenttä kapenee ja jyrkkenee. Se tekee hiihtäen tapahtuvasta etenemisestä vaikeampaa. Päätän tehdä poikkarin kallionlohkareen alapuolelle. Siinä on hyvä suojaisa paikka pitää tauko, syödä eväitä ja laittaa sukset reppuun. Kiipeäminen saisi jatkua jääraudat jalassa kohtisuoraa kurua ylös. Pikkuhiljaa kaikki olemme taas kasassa. Syömme eväitä, ihailemme korkealta avautuvia maisemia. Pohdimme lumitilannetta. Lumi vaikuttaa edelleen stabiililta, eikä sieltä erotu kerroksia, jotka romahtaessaan tai liukuessaan saisivat aikaan lumivyöryn. Riskejä ei oteta.

On aika jatkaa matkaa. Eteneminen on nyt raskaampaa, vuorottelemme reitin avaajana. Matka kuitenkin taittuu nopeasti, sillä joka askeleella olemme lähempänä tavoitettamme. 50 askelta ja tauko. 50 askelta ja tauko… Kuru kapenee ja muuttuu jäiseksi ylhäältä. Viimeiset kymmenet metrit ja olemme viimein perillä. 

Pohjoiskuru

Fiiliksiä

Aamut Tomasnesissä ovat parhautta. Kaikessa rauhassa keittelemme puurot ja kahvit. Aurinko nousee pikkuhiljaa valaisemaan vuoren takaa. Nettiin ei ole tarvetta mennä, sillä Torbjörnin wi-fi kantaa vain nippa nappa keittiön ikkunan ääreen – jos se toimii. Luemme karttoja, katselemme edellisen päivän laskukuvia. Mietimme mistä löytyisi parhaat laskut juuri tänä päivänä, juuri tällä kelillä. Kaikkialla roikkuu kuivumassa olevia laskuvaatteita. Keittiön verhotangot ovat sopiva paikka skinien, suksen pohjaan liimattavien nousukarvojen, kuivattamiselle.

Tuohon aikaan Lakselvdalen, laakso Lyngenin-niemimaan lounaiskulmassa, oli keväisin suomalaisen laskuporukan kansoittama. Lähes kaikki suksiboksi katolla vastaan tulleet autot olivat Suomen rekisterissä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että vuorilla olisi ollut ruuhkaa. Aamuisin saattoi ihan hyvin valita oman vuoren minne mennä, eikä siellä ollut käynyt välttämättä kukaan moneen viikkoon. Ei ehkä koko kaudella. Alue on niin laaja, vuoria on niin paljon, että laskettavaa riittää kaikille.

Kurun yläosasta huipulle olisi parikymmentä metriä lähes kohtisuoraa kalliota kiivettäväksi. Emme ole kiinnostuneet huipulle pääsystä, vaan siitä mikä meitä odottaa. Olemme nousseet yhden Lyngenin klassikoista, Ellendaltindenin (1345 m) pohjoiskurun. Nyt pääsisimme laskemaan tuon kurun hyvällä lumella. Edessämme odottaa 600 korkeusmetriä 30-40 asteista kurua ja sen alla laaja kenttä alas laaksoon. 

Yläosan jäinen osuus on lyhyt ja lumi tuntui hyvältä suksen alla. Laskemme vuorotellen, siten että pysähdymme aina kallion suojaan, seuraavan laskijan laskiessa hieman pidemmälle. Näin jokainen pääsee laskemaan koskematonta lunta ja toisaalta joku olisi aina lähellä varmistamassa, jos jotain tapahtuisi. Kuru päättyy ja laaja alakenttä aukeaa edessäni. Lisään vauhtia ja laajennan kaarrosta. Aurinko paistaa. Nautin. Laakson pohja lähestyy ja pysähdyn. Heitämme yläfemmoja ja fiilistelemme laskua. Pikkuhiljaa lähdemme taittamaan matkaa hiihtämällä, laakson pohjaa seuraillen takaisin autolle. Palaamme mökille, pistämme saunan lämpiämään. Taas yksi hieno päivä takana!

Done!

Tavoitteita

Lyngenissä ei ole hiihtohissejä. Ainoa hiihtohissi olet sinä itse. “Earn your turns” – sanovat ja se pitää paikkansa. Itse noustut metrit maistuvat laskiessakin aivan eriltä, kuin hissillä avustetut. Se, että voi nauttia pitkistä päivistä vuorilla saadakseen vain ehkä yhden laskun, edellyttää sitä, että pystyy nauttimaan myös kiipeämisestä. Se vaatii luonnollisesti tietyn peruskunnon, jotta se on fyysisesti mahdollista. 

Se vaatii myös tavoitteellisuutta. Vuorilla, jos missään, tavoitteellisuus ja tavoitteiden asettaminen konkretisoituu. Valitse tavoite, joka on innostava ja jossa on haastetta. Pilko matka kohti tavoitettasi välietapeihin, jotta voit todeta matkan etenemisen. Sen jälkeen tarvitaan vain työntekoa, kohti tavoitetta. Kun olet huipulla, olet saavuttanut tavoitteesi ja palkinto odottaa laskun muodossa. Kaikki tämä pätee niin arkielämässä, kuin liikunnallisissa tavoitteissakin.

Ystävyyttä

Vuorilla ystävyys syvenee. Se on syvää luottamusta ja kunnioitusta. Hetkeäkään epäröimättä nämä kaverit kantaisivat minut alas vuorelta, jos jotain sattuisi. Sama tietenkin toisinkin päin. Vaikkemme ole nähneet vuosiin, niin nämä kaverit säilyvät ystävinäni. Kun taas tapaamme, juttu jatkuu siitä mihin se jäi.

Ehkä vielä jonain päivänä taas laskemme yhdessä.

Haluatko lukea lisää taustastani ja kuinka minusta tuli liikunta-alan yrittäjä? Tarinani

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *