Tärkeintä on juokseminen. Mitä puoli vuotta opetti?

Loppujen lopuksi tärkeintä on juokseminen. Ja uusi seikkailu!

Tärkeintä on juokseminen


Kun kesällä 2019 kiipesin Pirunkurun rakkakivikossa kohti Kesänkitunturin huippua Nuts Ylläs Pallaksella (37 km) tein lupauksen – jos jatkan polkujuoksua, etsin itselleni hyvän valmentajan. Rakastin juoksemista, huikeaa kisatunnelmaa, ympärillä avautuvaa lumoavaa karunkaunista maisemaa: arktista metsää, tunturipuroja, pitkospuita, poroja, läpi yön paistavaa aurinkoa. Juokseminen oli keskiössä – puitteet täydelliselle kisapäivälle oli pystytetty.


Ainut särö kisapäivän kirkkaudessa olin minä itse. Kova treeni ja huolellinen valmistautuminen eivät kantaneet kisoissa hedelmää. Olin täysin poikki. Itkin. Kaaduin. Syke huiteli pilvissä jo lähtöviivalla. Pääsin maaliin, mutta en kovin tyylikkäästi. Miksi? Koska olin ollut sairaana – ehkä. Todennäköisemmin olin kuitenkin harjoitellut väärin. Minulla ei ollut hyvää peruskuntoa (en edes tiennyt, mikä peruskuntotreeni on), myös mäkitreeni oli minulle vieras käsite, en ollut tehnyt yhtäkään vauhtiharjoitusta, vain muutaman mokan nimetäkseni. Toisin sanoen olin ollut aina ihan pihalla sen suhteen, miten juoksukisoihin piti treenata. Mutta niinhän valitettavan usein käy, jos on vain vähän tietoa ja vielä vähemmän taitoa. Innostusta oli kuitenkin siitäkin edestä ja siksi tälle tarinalle on olemassa jatko-osa.


En siis kuitenkaan lannistunut, päinvastoin. Ilmoitin avomiehelleni kisojen jälkeisessä endorfiinipöhnässä, että keväällä osallistutaan Nuts-Karhunkierrokselle (55 km). Mielipuolista, rohkeaa ja jännittävää! Pähkähullu idea jo siksi, etten ole juossut edes koskaan maratonia. Seuraava tavoite oli asetettu ja nyt treenimatkalle tarvittiin valmentaja – tsemppari, tukija ja ennen kaikkea suuntaa näyttävä opas.


Alkukartoitus


Pekan valitsin valmentajakseni suurilta osin hänen valmennusfilosofiansa pohjalta. Nettisivuja tutkiessa, minulle tuli tunne, että tässä HÄN on. Erityisesti kolme ajatusta sopi yksiin omien arvojeni kanssa ja herätti mielenkiinnon. 1. Urheilun, siis harjoittelun, kisaamisen ja liikunnan ylipäätään tulee olla lähtökohtaisesti hauskaa. 2. Tehdään, ei niin paljon kuin mahdollista, vaan sen verran kuin on tarpeen. 3. Asiakkaan oman tietotaidon kartuttaminen.


Tavattiin, juteltiin tavoitteista ja heitettiin ylävitoset, että tästä se yhteistyö lähtee. Tuolloin elettiin marraskuun alkua ja kisat olisivat toukokuun lopussa. Yhteistä matkaa kuljettavana olisi siis noin seitsemän kuukautta.


Valmennus tapahtui pääosin etänä, mutta tapasimme toisinaan myös kasvotusten. Pidimme yhteyttä sosiaalisen median kautta välillä päivittäinkin – aina tilanteen mukaan. Mielestäni vuorovaikutuksemme oli avointa ja rehellistä. Pekalta sain usein vaikeina hetkinä kipeästi kaipaamaani kannustusta ja tukea. Ilman hänen tsemppaustaan esimerkiksi alamäkijuoksu olisi jäänyt minulta yksin tekemättä!


Mielestäni löysimme hyvän yhteisen sävelen jo heti valmennuksen alkumetreillä. Sain selkeät ohjeet ja tiesin, miten minun tuli toimia, vaikka olin aivan uuden edessä. Pekka myös rohkaisi kysymään (ja minähän kysyin!), jos kaipasin apua tai lisäopastusta.


Aluksi kartoitettiin myös fyysinen lähtötilanne ja kävin harjoitustasotestissä, jossa selvitettiin henkilökohtaiset sykerajani. InBody-mittaus kertoi kaunistelemattomat luvut, rasvaa tulisi vähentää 9 kg ja lihasta lisätä 3 kg. Tulos ei yllättänyt.

Tutkimaton polku tai tie toi eteen aina uuden seikkailun.


Monipuolista tekemistä


Liikkeelle lähdettiin hyvän ja kestävän peruskunnon rakentamisesta. Aluksi se tarkoitti pitkiä ja reippaita kävelylenkkejä. Välillä kävely kieltämättä turhautti – kävelin ja kävelin, vaikka minustahan piti tulla hyvä ja kestävä polkujuoksija! Onneksi olimme muuttaneet vain muutamaa kuukautta aiemmin uusille kotikonnuille, joten lenkeillä tutustuin kotikulmiini pieni pala kerrallaan. Tutkimaton polku tai tie toi eteen aina uuden seikkailun.


Muutaman kuukauden jälkeen peruskunnon huolellinen rakentaminen kuitenkin kantoi näkyvää tulosta ja oli supermahtavaa vaihtaa kävelylenkit juoksuun – sykkeen silti pysyen alle 130 lyönnin minuutissa. Juokseminen oli helppoa, askel tavallista kevyempi, mieli kirkas. Nautin.


Treenipäiviä oli viikossa viisi ja ne soviteltiin ottaen huomioon arjen muut kiireet. Lepopäiviä jäi siis viikolle kaksi, mitkä takasivat palautumisen ja sen, että aikaa jäi myös muulle elämälle. Tämä rytmi tuntui sopivan hyvin sekä kropalle että mielelle, sillä en tuntenut koskaan olevani varsinaisesti väsynyt. Harjoittelu oli erittäin monipuolista: kävelyä, juoksua, mäki- ja porrastreenejä, uimista, vaellusta ja lihaskuntoa. Monipuolinen harjoittelu takasi myös motivaation säilymisen. Jos tänään treeni ei kulkenut syystä tai toisesta, seuraavana päivänä tarjolla olikin jo jotain ihan muuta.


Yhdeksi suosikki treenimuodoksi nousi yllättäen uiminen. Minulle vesi on aina ollut miellyttävä elementti. Vedessä en ajattele mitään, en ole kukaan. Olen vain siinä hetkessä ja keskityn uintiliikkeisiin ja hengityksen rytmiin. Uimailloista tuli minulle viikolla odotettu ”oma hetki”. Sain myös hyviä vinkkejä ja neuvoja tuolloiselta työpariltani, joten tunsin kehittyväni melko nopeasti paremmaksi uijaksi. Matkat pitenivät, mutta ennen kaikkea uiminen itsessään helpotti.


Henkistä valmennusta


Minulle juoksuvalmennus on ollut fyysisen treenaamisen lisäksi monin tavoin myös henkinen matka. Olen antanut toisen ihmisen päättää, miten tällä kertaa valmistaudun kisaan ja uskonut sata prosenttisesti hänen näkemyksiinsä. Olen ojentanut kuvainnollisesti käsissäni olleet kaikki nuorat ja narut toiselle ihmiselle, samalla mielessäni toivoen: ”auta sinä nyt minua tulemaan paremmaksi juoksijaksi”.


Minulle on ollut suuri helpotus, kun alan ammattilainen kertoo: miten, milloin ja kuinka paljon minun tulee treenata, jotta saavutan tavoitteeni. Pääni sisäinen ääni, joka on jo vuosia käskenyt jatkamaan vielä yhden mäen yli (kiitos tästä Antti Tuisku) tai treenaamaan kovemmin, hikipisaroita säästelemättä – on hiljentynyt. Aina rankin treeni ei ole paras treeni. Sen sijaan paras harjoitus tehdään tosissaan, tavoitteet mielessä pitäen, mutta myös ilolla. Omaa kroppaa ja mieltä tulee kuunnella ja kunnioittaa.


Tekemistä on motivoinut monin osin tieto siitä, miksi juuri kyseinen harjoitus on tärkeä. Pekka on avannut aina uuden harjoituksen kohdalla sen merkityksen. Minulle tämä on ollut äärimmäisen tärkeää, sillä sen lisäksi, että rakastan tietoa ja tiedettä ylipäätään (olenhan ammatiltanikin tiedeviestijä), motivoidun kun tiedän, mitä tekemisellä voin saavuttaa. Pekka on myös aina kannustanut etsimään lisää tietoa ja vinkkaillut hyviä kirjoja ja artikkeleita. Näin tilaa on jäänyt myös oman ymmärryksen ja oppimisen kasvattamiseen. Opittua tietoa voin hyödyntää juoksijana koko loppu elämäni.


Koronatilanteen takia, kuten varmaan jo kaikki tietävätkin, Nuts Karhunkierros 2020 on peruttu, kuten kaikki muutkin kesän kisat ja isot tapahtumat. Joku voisi ajatella, että valmennus oli siksi turha – minä en. Viimeiset seitsemän kuukautta ovat opettaneet minulle valtavan paljon juoksemisesta, mutta myös itsestäni. Kertonut kuka minä olen, mihin minä pystyn, missä menevät rajani (tai onko niitä).


Pakkaan eväät reppuun. Valitsen pienen, kiemuraisen polun. Hyppään juurakon yli. Jalkani lipeää liukkaalla kivellä ja horjahdan. Tasaan tahtia ja syke laskee, löydän oikean rytmin. Näen jäniksen ja kuulen, kun tikka hakkaa puuta. Aurinko on juuri tullut pilven takaa. Minun on hyvä olla.

Loppujen lopuksi tärkeintä on juokseminen. Ja uusi seikkailu! /Riikka

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Jos saan olla terve

Ystäväkirja: Minä ja juokseminen

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Seuraa, tykkää, jaa...:)
error0

Jos saan olla terve

Olen hyvin onnekas, sillä olen aina ollut perusterve ihminen. En ole koskaan joutunut leikkuupöydälle, kärsinyt jatkuvista kivuista, käsiäni tai jalkojani ei ole kipsattu, minulla ei ole vaikeita allergioista, enkä joudu popsimaan lääkkeitä. Lapsenakaan en kärsinyt niistä, ah niin yleisistä korvatulehduskierteistä, tai talvisin ilmestyvistä ikävistä ihottumista. Ainut pienen pieni särö loistavassa terveydentilassani on suvussani kulkeva vitsaus eli aurallinen migreeni, josta kärsin toisinaan, erityisesti stressaantuneena tai vastavuoroisesti kun olen täysin stressitön eli lomilla. Olen kuitenkin oppinut tämän kanssa elämään, eikä se arkeani haittaa – aura, lääkkeet, lepoa noin pari tuntia ja taas mennään!

En kuitenkaan suhtaudu hyvään terveyteen itsestäänselvyytenä – päinvastoin. Tiedän, miten ikävää ja vaikeaa sairastaminen on. Olen nähnyt sen läheltä. Liian läheltä ja liian kipeästi. Korona, syöpä tai ihan tavallinen mahatauti saa koko elämän keikahtamaan uuteen asentoon. Yhtäkkiä sairaus sanelee ehdot ja säännöt. ”Tulen huomenna, jos voin paremmin. ”Ehkä jo ensi viikolla voin treenata.” ”Kisat jäävät kyllä nyt väliin.”

Korona on havahduttanut monet (erityisesti terveet) ajattelemaan sairastumista. Mitä jos sairastun? Mitä jos riskiryhmään ikänsä puolesta isäni sairastuu? Pärjääkö naapurin iäkäs nainen vielä yksin kauppareissullaan? Milloin tämä kaikki on ylipäätään vihdoin ohi? Tai se kaikkein kamalin kysymys, kuinka moni meistä tähän kuolee? Korona on koko yhteiskuntaa puhuttava sairaus – monet kuitenkin kamppailevat eri sairauksien kanssa yksin ja vuosia. Jokaiselle, joka on sairastunut toivonkin sydämeni pohjasta voimia ja jaksamista ja totta kai myös toipumista.

Elämän voimavara

Terveyden sanotaan olevan elämän voimavara, joka joko kasvaa tai kuluu. Kun ikää kertyy enempi myös elämän voimavaraa kuluu yleensä enempi kuin kertyy – näin pitäisi periaatteessa olla myös omalla kohdallani, sillä ikäni lähentelee neljääkymmentä. Uskon kuitenkin, että oma terveyteni on nyt parempi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Tämä johtuu siitä, että iän lisäksi elämän voimavaran kasvamiseen ja kulumiseen voimme vaikuttaa myös päivittäisillä valinnoillamme. Yritän tehdä hyviä päätöksiä: liikun, syön terveellisesti, nukun hyvin, järjestän aikaa rentoutumiseen. Ennen kaikkea iän myötä olen tullut tiedostavammaksi ja teen harkitumpia valintoja ja puntaroin tarkkaan päätösten seurauksia.

Fyysisen terveyden lisäksi on muistettava myös henkinen hyvinvointi. Tunne itseni näin hieman varttuneempana paremmin kuin nuorempana, minkä vuoksi tiedän jo aika tarkkaan omat rajana ja hyväksyn ne. Minulle on esimerkiksi äärimmäisen tärkeää saada olla välillä yksin, sillä näin lataan akkuni. Jos päästän akut tyhjiin, seurauksena on totaalinen uupuminen, kiukkuraivo tai jopa ihan fyysinen kuumeilu, jolloin kroppani kertoo: ”kaipaat nyt rauhaa”. Pienet yksinolohetket kotona ovat minulle uusperhe-elämämme saarekkeitani, joita pitkin hyppelehtien jaksan kiireisessä arjessa. Lisäksi pitkänmatkanjuoksu tarjoaa mahdollisuuden toivottuun yksinoloon! Sunnuntain pitkiksenä tein noin 4,5 tunnin lenkin (30 km) ihanassa, aurinkoisessa kevätsäässä seuranani vain kuulokkeissa pulppuava Torey Haydenin uusin Satutettu lapsi. Kroppa oli lenkin jälkeen toki väsynyt, mutta mieli kiitti – nautin suunnattomasti!

Kiitos kehoni

Urheilijoita uhkaavat muiden sairauksien lisäksi lajille tyypilliset vammat, joita juoksijoille ovat esimerkiksi penikkatauti, juoksijan polvi, rasitusmurtumat ja lihasrevähdykset. Olen välttänyt kovenevista treeneistä huolimatta nämä kaikki – ihanaa! Tähän on auttanut varmasti valmentajani laatima tarkka viikoittainen treenisuunnitelma, johon kuuluu myös lepopäiviä (yksin treenatessa ne tahtoivat joskus unohtua). Mutta kiitän myös omaa vartaloani, kehoani, joka jaksaa ottaa kaiken treenin vastaan. Kiitokseksi tästä yritän pitää siitä puolestani mahdollisimman hyvää huolta.

Paljon mukana on toki myös hyvää tuuria. Kaikki voi olla yhtenä hetkenä hyvin ja seuraavana hetkenä aivan toisin – ei tarvita kuin yksi liukastuminen lumen alla piilottelevalla jäällä. Tämä pilaisi treenit jopa viikoiksi. Tai kisaa edeltävä flunssakuume. Uhkamahdollisuuksia on sairastelun puolelta loputtomasti, jos niitä alkaisi listata. Mutta en listaa! Tiedostan riskit ja mahdollisuuden sairastumiseen, mutta olen päättänyt pysyä myönteisenä. Kiitän kehoani ja onnea ja vältän turhia riskejä. Nyt olen terve ja toivottavasti myös huomenna. Toivon myös, myös sinulla terveyttä. Jaksamista ja ilon hetkiä teille kaikille, tänä eriskummallisena aikana!

/Riikka #riikkagoesnutskk55

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Ystäväkirja: Minä ja juokseminen

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Seuraa, tykkää, jaa...:)
error0

Ystäväkirja: minä + juokseminen

Muistatko vielä nuoruudesta ne ihanat ystäväkirjat, joita täytettiin kavereiden kanssa koulussa välitunneilla, synttäreillä tai kun muuten vain vietettiin aikaa porukalla (nuokkarilla notkuen)? Kirjoista löytyi monenmoisia kysymyksiä aina tulevaisuuden haaveista ihastuksiin ja hauskoihin pikku nippelitietoihin kengänkoosta lempijäätelöön.

Koska tänään vietetään ystävänpäivää, ajattelin tehdä pienen aikamatkan menneisyyden ystäväkirjojen aikaan ja vastata kirjan kysymyksiin yhden elämäni tärkeimmän (ja pysyvimmän) matkakumppanin kanssa. Tässä minun ja juoksemisen yhteisvastaukset.

Milloin tutustuitte?

Lapsena leikimme kavereiden kanssa ratsastavamme (näkymättömillä)hevosilla ja laukkasimme pitkin metsiä. Nuoruudessa harrastin monenlaista liikuntaa muun muassa koripalloa, tanssia ja taekwondota. Ensimmäiset muistot oikeista juoksulenkeistä minulla ovat yläasteajoilta. Muistan kun juoksin toisinaan ennen koulua ja englanninopettajani (juoksija hänkin) kuittaili minulle oppitunneilla hyväntahtoisesti aamulenkeistä, joilla oli nähnyt minut pinkovan.

Tavoitteellisemmin aloin treenata juoksemista vuonna 2017 eli 34-vuotiaana, jolloin osallistuin myös ensimmäisille puolimaratoneille (Kiiminki-maraton ja Mourunki Trailrun).

Paras yhteinen muistonne?

Nuts Ylläs Pallas Trail Runiin osallistuminen viime heinäkuussa. Kisamatkani oli 37 km ja juoksin sen yhdessä avomieheni kanssa. Aikatavoitetta ei ollut. Halusimme vain päästä maaliin (ja saada jonkinmoiset tulokset). Kisa oli hyvin järjestetty, kanssajuoksijat ihanan tsemppaavia, päivä lämmin ja aurinkoinen, luonto uskomaton. Olin vielä kisaa edeltävänä viikkona kuumeessa ja podin poskiontelotulehdusta. En ehkä ehtinyt parantua kunnolla, mikä teki kisasta kuitenkin raskaan ja vaikean ja minusta itkuisen. Mutta voitin itseni ja pääsin maaliin – käsikkäin rakkaani kanssa!

Ketä ihailette?

Fanitan Emilia Lahtea. Lahti on maailman ensimmäinen sisututkija, joka testasi oman kanttinsa uskomattomassa haasteessa. Hänen oli tarkoitus juosta 2400 kilometriä Uudessa-Seelannissa – maan läpi etelästä pohjoiseen, mikä tarkoittaa 50 ultramatkaa 50 päivässä.

” Ultramatka on hyvä vertauskuva moneen asiaan, mm. eheytymiseen. Yhden askeleen merkitys saattaa näyttää pieneltä, mutta se on koko sen toiminnan ydinyksikkö. Niin kauan kuin me otetaan askelia, me liikutaan eteenpäin. Ja vaikka se liike olisi kuinka hidasta ja pientä tahansa, niin lopulta me päästään sinne, mihin me halutaan”, Lahti kuvailee.

Lisää tietoa Lahdesta ja sisusta https://bit.ly/38i136x

Mieleen jäänyt matka?

Pari kesää sitten lomailimme Krakovassa. Vanhaa kaupunkia eli Stare miastoa ympäröi todella kaunis puistoalue vanhoine, suurine puineen. Kun kaupunki vielä nukkui, vedimme me miehen kanssa lenkkarit jalkaan ja kiersimme vanhan kaupungin puistoissa mutkitellen. Heinäkuussa turisteista täyttynyt kaupunki näytti meille näin rauhaisan ja lempeän puolen itsestään – puun varjossa levähtäneen vanhuksen, pörräävän lakaisukoneet, leivänmuruja nokkivat pulut. Lenkin jälkeen oli luksusta suunnata maittavalle aamiaiselle.

Pakkaan matkoille lähes aina lenkkivaatteet mukaan. Minusta on ihanaa tutustua uusiin paikoihin juoksemalla. Tuntemattomassa paikassa juoksulenkistä tulee aina pieni seikkailu. En kuitenkaan juokse todella kuumissa tai pahoista ilmansaasteista kärsivissä lomakohteissa.

Yhteiset tuttavanne?

Juoksuinnostus on puraissut yllättävän montaa lähipiirissäni: kumppania, sukulaisia ja ystäviä. Monesti tavatessamme jutut johtavat lenkkipoluille, juoksuvarusteisiin tai kisavalmistautumisiin.

Myös avomieheni treenaa Karhunkierrokselle (kisamatka 55 km), joten jo meidän perheestä löytyy juoksijoita kaksi. Tai tarkalleen ottaen kolme, jos koiramme Noah lasketaan mukaan. Noahin juoksu ei ole kuitenkaan tavoitteellista vaan ennemminkin räjähtävää ja villiä. Perheestäni myös veljeni ja hänen puolisonsa juoksevat. Isäni ei juokse, mutta ansaitsee silti erikoismaininnan, sillä hän on aina kannustamassa kisoissa! Kummitätini on löytänyt lenkkeilyn innostuksen eläkepäivillään (mikä on todella kunnioitettavaa). Lisäksi moni ystäväni ja työkaverini vetää lenkkarit harva se ilta jalkaansa.

Yhteiset kisat?

Olen osallistunut yhteensä seitsemään juoksukisaan. Parhaan puolimaratonajan juoksin viime syksynä Kiimingissä, joka oli 2 t 17 min. Paransin aikaa edellisestä ennätyksestäni 4 min, mikä oli sinänsä yllätys, koska olin valmistautunut kisaan aika heikosti. Kisaa edeltävänä kesänä olin tosin treenannut tavallista enemmän.

2017: Kiiminki-maraton (21 km) ja Mourunki Trailrun (21 km)
2018: Kiiminki-maraton (21 km) ja Mourunki Trailrun (21 km)
2019: Terwahölkkä- ja maraton (21 km), Nuts Ylläs Pallas Trail Run (37 km) ja Kiiminki-maraton (21 km)

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut?

Treenasin vuosia väärin. Sykkeet olivat juostessa liian korkealla. Peruskunto jäi rakentumatta, mikä näkyi heikkona kehittymisenä. Treenasin ja treenasin, mutta tuloksia ei syntynyt. Kroppa ja lopulta myös mieli väsyivät rankoista treeneistä. Harjoittelu oli myös hyvin yksipuolisia eli pelkkää juoksua.

Piti kaivella Polar Flowsta vanhoja tietoja esiin ja tässä yksi esimerkkiviikko viime huhtikuulta, jolloin valmistauduin toukokuussa Terwahölkässä juostavalle puolimaratonille. Tiistai 21 km (keskisyke 146), torstai 12 km (keskisyke 139), lauantai 16 km (keskisyke 131) ja sunnuntai 9 km (keskisyke 154). Aerobinenkynnys minulla on 145.

Täydellinen juoksulenkki?

Joskus juoksuflow yllättää ja silloin askel on keveä, tempo hyvä ja mieli tyyni.

Kuviteltu täydellinen juoksulenkki: On kesäaamu – muu maailma vasta heräilee. On lämmintä ja t-paita ja shortsit riittävät juoksuvaatteiksi. Nappaan koiran mukaan, sillä juoksen poluilla, missä sekin voi pinkoa vapaana. Olemme kahden. Luonto on vihreimmillään ja ihastelen sen kauneutta. Pienet kiemurtelevat polut johdattelevat minut syvälle metsän uumeniin. Koska juoksu kulkee helposti, valitsen tavallista pitemmän reitin – onhan loma-aamu, eikä mihinkään kiirettä. Puiden takaa esiin paljastuu kaunis järvi, jonka rannalle pysähdyn hetkeksi hengittelemään. Koirani käyttää tilaisuuden hyväkseen ja päättää pulahtaa uimaan – pian se jo pärskyttelee vettä villisti ympärilleen. Hymyilen. Näin on hyvä.

Tulevauudessa haluaisin olla?

Ultrajuoksija. 😊

Terveisin Riikka Harjula #riikkagoesnutskk55

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Seuraa, tykkää, jaa...:)
error0