NUTS Karhunkierros 166 km 2023

Alussa oli…

… Vaarojen maratonin perusmatkan keskeyttänyt Juoksija. Juoksija jota harmitti ja ärsytti. Matka päättyi 2022 syksyllä reilun 90 km:n kohdalle, kun polussa ei riittänyt leveys. Pituutta olisi ollut tarjolla riittävästi.

Analyysia siitä, miksi näin kävi, miksi Eteläpää koitui Juoksijan kohtaloksi, tehtiin Juoksijan oman pään sisällä koko syksy 2022. Pikkuhiljaa analyysi tuotti tulosta, asiat keskeytyksen takana ehkä hieman aukenivat ja päätös tehdä asioita toisin poiki mukanaan ilmoittautumisen Karhunkierroksen perusmatkalle, toukokuussa 2023. Ja kun ilmoittautumisia oli mahdollista tehdä, niin talven aikana nimi ilmestyi myös YPH:n, sekä Vaarojen perusmatkojen lähtölistoille. Onpahan joku syy treenata, ajatteli Juoksija!

Treenimäärä alkoi nousta ehkä Joulukuussa ja sain hyviä harjoituskuukausia tehtyä Huhtikuun loppuun saakka. Harjoitusmäärät nousivat hieman edellisvuodesta ja verttimetrien keräämiseen keskityin aivan erityisesti. Ymmärrettävästi se on hieman haastavaa Pohjois-Pohjanmaan tasaisilla, mutta kyllä 10m täyttömaamäkeenkin sen 500 nousumetriä saa helposti vedettyä poikien lätkävuoron aikana!

Yksi ehdoton harjoituskevään kohokohta oli Gran Canarian reissu, joka ajoittui hiihtolomaviikolle.  Bahia Felizin sijainti oli polkujuoksijalle aivan ideaali. Perheelle oli tarjolla hotellilla lämmitetyt uima-altaat ja Juoksijalle parin sadan metrin siirtymällä laaja polkuverkosto loivasti nouseville vuorille. Ehdottomasti suosittelen “leiriviikkoa”, jos sellainen on mahdollista järjestää!

Karhunkierrosta edeltävät pari kolme viikkoa tuli vietettyä totuttuun tapaan traktorin ohjaamossa. Osa-aikaviljelijän ja juoksijan roolien yhdistäminen ei ole aina kovin helppoa Karhunkierroksen ajankohdan osuessa yleensä kevään kylvösesongin keskelle. Tuli vuokrattua vielä naapuriviljelijän pellot, niin tekemistä ja pitkiä päiviä riitti. Eipähän tullut liikaa juostua kisaa edeltävinä viikkoina!

Keskityin kehonhuoltoon. Aamuihin lisäsin  lyhyen jumppahetken alaselän ja lonkankoukistajien vetreyttämiseksi. Juoksin pari lyhyttä lenkkiä viikossa ja niin koitti kisaviikonloppu

Kisaviikonloppu.

Saavuimme perheen kanssa Rukalle torstai iltana. Olo oli varsin levollinen, vaikka vatsanpohjassa kutitteli mukavasti. Kutitusta lisäsi iso liuta omia yksilövalmennettavien, sekä juoksijoita  vetämästäni LONG TRAIL- verkkovalmennusryhmästä. Oli ollut mahtava myötäelää heidän valmistautumistaan KK:lle ja nyt juhlapäivä koittaisi aivan pian.

Kisamateriaalien haun, dropbagien pakkaamisten ja iltalenkkien jälkeen ei aikaa juuri muuhun jäänytkään. Pikkuisen ylimääräistä tärinää aiheutti kellon latausjohdon vioittuminen. Suunto9:n piuhassa on neljä pientä nystyä, joiden kautta virta menee kelloon. Yksi oli irti, mutta oli vielä kiinni johdossa. Pienellä askartelulla sain johdon kuntoon ja kellon lataukseen! Hyvillä mielillä nukkumaan ja kohti pitkää koitosta!

Sain nukuttua tilanteeseen nähden erinomaisesti ja aamupuuroa syödessäni olo oli varsin seesteinen ja luottavainen. Tästä tulisi hyvä päivä!

Startti
Teron kanssa lähdössä!
Ruka – Kontainen 7 km (7 km) Aika 1:12:54 (Yhteensä 1:12:54)

Ennen starttia oli muutamia kohtaamisia juoksututtujen kanssa. Tsemppejä tuli ja myös suoria ilmoituksia siitä, että olet hullu! Noh vian ei tarvitse olla iso, kun se on päässä, sanovat kokeneemmat ultraajat.

Lähtölaskenta laski nollaan ja kuuluttaja toivotti perusmatkalaisille hyvää matkaa! Koronavuosien jälkeen lähtöpaikka oli palannut Rukan kävelykylään ja kannustus ja kellojen kaltatus oli melkoista.

Lähdin rauhassa liikkeelle, ehkä puolen välin takaa. Valtavaaralla kävellen mäet ylös, rennosti ja rauhassa mäet alas. Olin budjetoinut ensimmäiselle 7 km.lle 1,5h ja se hieman alittui, kun saavuin Konttaisen huoltoon

Huolto 7min 

Konttainen – Basecamp 17km (23 km) 2:21:34 (3:46:10)

Konttaisen jälkeen on vielä pari pienemmän vaaran ylitystä, jonka jälkeen reitti jatkuu helppoa polkua, loivasti viettäen kohti Basecampia. Juoksu kulki mukavasti. Kellossa oli muistutus 20min välein syömisestä ja juomisesta ja pidin siitä tarkasti kiinni.

Tarkoitus oli saada urheilujuomasta (Tailwind) 60 g hiilaria tunnissa ja täydentää sitä erilaisella kiinteällä energialla (karkit, pähkinät-hedelmä-seos, ym ) 10-20g/h. Se tarkoitti, että kokoajan sai olla jotain pistämässä suuhun. Mutta homma toimi ja sitä jatkettiin.

Vähän ennen Basecampin huoltoa alaselän lihakset alkoivat jumimaan. Juoksuryhdin korjauksella tilanne meni kuitenkin oli, eikä vaivannut enää loppumatkan aikana.

Ja niin saavuin Basecampin huoltoon. Pullot täyteen ja menoksi. Jotenkin yksinkertaiseen asiaan menee paljon aikaa, vaikka näillä sijoituksilla ei sillä kokonaisuuden kanssa ole juuri merkitystä.

Huolto 9 min 

Basecamp – Oulanka 32 km (55,5 km) 4:46:18 (8:31:54)

Matka jatkui Basecampistä Pikku-Karhunkierroksen helppoa ja leveää reittiä Harrisuvannon riippusillalle asti. Sen jälkeen reitti muuttui hieman teknisemmäksi ja otin Kitkajoen rantabulevardille sauvat taas käyttöön. 

Sauvoilla voi vähän jalkojen kuormitusta alentaa ja aivan vesirajassa kulkevalla reitillä ei ylimääräisistä tukipisteistäkään ollut haittaa. Sauvakävelin jokirannan suht reippaalla vauhdilla kolmestaan, parin muun juoksijan kanssa. Toisen heistä kanssa matka jatkuikin sitten liki 60 km, lähes Hautajärvelle saakka. Näillä pitkillä matkoilla on mukavaa, kun osuu sopivaa juoksuseuraa kohdalle. Se auttaa matkanteossa, jos vaikka sattuu tummempi hetki kohdalle. Nyt sellaista ei ollut nähtävillä, vaan kun Kitjajokivarresta oli päästy nousemaan polulle Kulmakkovaaraa kohti, juoksu kulki kevyen leppoisasti.

Oulangan huollossa oli dropbag odottamassa. Sieltä lisää evästä reppuun, pullojen täyttö, kupillinen tai kaksi bataattikeittoa naamaan, vähän Pepsiä  ja menoksi. 

Keitolla Oulangassa

Huolto 16min

Oulanka – Hautajärvi 27 km (83 km) 4:15:38 ( 13:04:00)

Oulangan jälkeen kävelin hetken ja samalla välppäsin eväitä juoksuliivissa parempiin taskuihin.

Aloin juoksemaan ja saavutin kävelyni aikana muutama edelleni ehtineen. Keitto meni reiteen ja juoksu tuntui vanhalta ja mukavalta. Pian saavutinkin Kitkajoki varressa kohtaamani juoksijan ja matkanteko jatkui yhtä matkaa. Päivittelimme yhdessä, kuinka helppoa ja kivaa juokseminen oli.

Energia upposi hienosti 20min välein. Olin pitänyt rytmistä kiinni orjallisesti ja se selkeästi toimi. Vatsaa oli totutettu kevään aikana lenkillä isojen hiilarimäärien syömiseen. Olin tehnyt lenkkejä heti ruokailun jälkeen täydellä vatsalla ja kisavarustuksessa. Homma rokkasi hyvin eteenpäin!

Jossain 70 km kohdalla kilpailun kärki tuli vastaan. Oli hurja ajatella, että noin 10h:n aikana kilpailua johtava Anton Aro oli vetänyt meihin n.26 km eroa. Hattu päästä, kovat on kovia!

Hautajärveä lähestyessä meitä perusmatkalaisia alkoi tulla enenevissä määrin vastaan. Oli mukava moikkailla juoksututtuja ja saada ja antaa tsemppauksia.! Laskeskelin, että viime vuoden aika Hautajärveltä Rukalle, 12:49, olisi aika lähellä. Se herätti vähän kysymyksiä. Oli toki tiedossa, että menomatka on alamäkivoittoinen, mutta kun juoksu oli tuntunut niin helpolta ja kivalta, niin ei paljon hitaamminkaan olisi voinut ottaa. Se että olinko tullut liian lujaa, vai oliko vain ns. pöljä päivä oli kysymys, johon vastaus löytyisi paluumatkalta.

Pian Hautajärven huolto tulikin vastaan ja yllätyksekseni perheeni oli siellä kannustamassa! Se oli aivan huikea tunne!

Huollossa tutusti pullot täyteen, evästä reppuun, paidan vaihto ja ohuen merinopipon ja buffin pakkaaminen reppuun mukaan. Kupillinen keittoa ja vähän kahvia ja leipää. Ja taas mentiin!

Tai ainakin melkein. Kerkesin juosta noin 500 m, kun huomasin jättäneesi sauvat huoltoteltalle. Eikun pikainen koukkaus takaisin ja niin sai huoltopisteellä ollut kuuluttaja ja yleisö hieman huvia tempauksestani. Matka jatkui kuitenkin pian kohti Rukaa!

Huolto 26min

Hautajärvi – Oulanka 27 km (110 km)  4:37:41 (18:08:14)

Paluumatka lähti mukavasti liikkeelle. Keitto lämmitti vatsassa mukavasti, voimia oli hyvin jäljellä ja juoksu rullasi kivasti. Pääsin liikkeelle Hautajärveltä noin puolen tunnin etumatkalla 83 km:n kilparyhmään nähden. Kohta juoksijoita tulisi takaa ohi. Arvailimme sen hetkisen juoksukaverin kanssa kuka sieltä ensiksi tulisi ja paljonko kärjellä olisi keulaa kakkoseen. Ja kohta sieltä takaa tultiinkin kovaa. Vaikka omat jalat tuntuivat hyvinkin juostavilta, niin tuolta siis näyttää kun tuoreilla jaloilla juostaan kovaa!

100km raja tuli vastaan jossain 15h paikkeilla. Sen jälkeen alkoi ylämäissä hieman tuntumaan voiman puutetta. Alamäet jaksoi hyvin rallatella alas ja tasaisella saattoi jatkaa omaa perusvauhtia ongelmitta. Useampi 83 km:n juoksijoista antoikin positiivista palautetta alamäkivauhdistani ja kun edelleen tekeminen oli kivaa, niin miksei sitä juoksisi.

Vähän ennen Oulangan paluumatkan huoltoa on useamman kilometrin tylsä hiekkatie pätkä, jonka juoksin 83 km:n juoksijoiden kanssa samassa letkassa. Kivasti kulki pienellä itsensä tsemppauksella, vaikka tiesin, että loppua matkaa maaliin saakka en siinä kelkassa pysyisi. 

Sitten tulikin Oulangan sillan ylitys ja vaihdoin kävelylle. Matkan rasitus alkoi tuntua jaloissa, mutta hyvällä meiningillä silti huoltotelttaan ja dropbagin kimppuun.

Ulkolämpötila oli laskenut varmasti lähelle nollaa. Kello oli noin kaksi ja jokivarressa kosteus tiivistyi hienoiseksi usvaksi. Kun liike lakkasi huoltoteltassa, tuli kylmä välittömästi!. Pullojen täyttö, uudet eväät reppuun. Kuiva paita päälle, pipo päähän, jalkojen kuivaus ja kuivat sukat ja kuivat kengät jalkaan. 

Kaksi kupillista bataattikeittoa, kupillinen kahvia, kupillinen kuumaa vettä, eikä horkka meinaa lieventyä millään. Kädet tärisi niin, ettei meinannut saada kahvikupista kiinni.

Tärinä oli niin kova, että se itsessään tuntui lämmittävän ja se kai sen mekanismin tarkoitus lieneekin.

Noh, enpä ollut ainoa jolla oli kylmä ja keskeyttäneiden määrä oli Oulangassa tuona yönä suuri.

Oli pakko saada liikettä jotta lämpenisin ja lähdin pisimmälle etapille kohti Basecamppia. Vedin päälle vielä kuoritakin ja päähän pipon kaveriksi buffin. Tämän hetken olin ennakkoon arvellut reitin haastavimmaksi kohdaksi. Edessä on 32 km seuraavaan huoltoon, juostua matkaa yli 110 km takana, aamuyö ja energiat ovat todennäköisesti alhaalla. Arvaus osui täydellisesti nappiin!

Huolto 38min

Oulanka – Basecamp 32 km ( 142 km ) 6:49:04 (25:35:42)

Juoksin ensimmäisen 3-4km jokivartta, jotta lämpenisin. Oli hankala juosta. Pitkäksi venyneen huoltotauon aikana jalat tuntuvat pönköiltä ja Oulankaan hyvin rullannut juoksu oli muisto vain. 

Pian lämpö hiipi takaisin kehoon ja olotila koheni huomattavasti. Juoksupätkät lyhenivät koko ajan ja sauvakävely lisääntyi. 

Edelleen energia upposi täydellisesti ja olo oli sen suhteen hyvä. Jalat sen sijaan olivat loppuun ajettu. Tulisi pitkä viisikymppinen sauvakävellen, se osasi sanoa jo siinä vaiheessa.

Aamuöinen Oulanka

Vireystila vaihteli. Kuljin enimmän osan matkasta yksikseni, aina välillä saavutin jonkun tai joku saavutti minut. Kellään perusmatkalaisista ei siinä kohtaa askel kovin kevyeltä vaikuttanut. Jossain Kulmakkovaaralla joku 83:n juoksija bongasi nimeni ja Huippumoodin numerolapusta ja kyseli olenko se valmentaja. Hän oli harkinnut valmennusryhmään liittymistä edellisenä syksynä, mutta se oli jäänyt. Pidin aamuöisen markkinointituokion ja tiedä vaikka se poikisi yhden asiakkaan ensisyksyn ryhmään! Ei voi tietää!

Nämä lyhyet kohtaamiset nostivat mukavasti vireystilaa, joka aamuyöllä alkoi jo vähän laskea. Oli mukava vaihtaa aina muutama sananen, kun muuten taisteli yksin eteenpäin.

Kylmä yöllä oli, sillä Jussinkämpän tienoilla oli pitkoksetkin jäässä. Aika varovasti sai tallustella niitä. Aurinko kuitenkin nousi sinäkin aamuna ja pikkuhiljaa alkoi lämmittämään. Myös reitti muuttui laskusuuntaiseksi kohti Kitkajoen bulevardia. Yksi haastavin osuus koko reitillä oli takana.

Kitkajoen rantakivikko meni hissukseen, voimat olivat jaloista poissa, mutta sauvoilla oli hyvä auttaa. Pikku-Karhunkierroksella oli jo lämmin ja oli vähän samaa vauhtia etenevää juttuseuraakin. 

Pitkäkin etappi päättyy, kun pistää riittävästi askelia peräkkäin. Kylmän yön jälkeen Basecampin huoltoon saapuminen oli palkitsevaa ja sainkin oikein extra palvelun huollossa. 

Tällä kertaa pulloja ei tarvinnut itse täyttää ja mandariinit ja sipsit ilmestyivät eteen. Kiitos Jenni avusta!

Huolto 14 min

Basecamp – Konttainen 17 km (159 km) 4:08:28 (29:58:41)

Toiseksi viimeinen etappi. Maaliin 23 km! Kyllä puolimaran menee aina, vaikka sauvakävellen. Sitäpaitsi kello oli huollosta lähtiessä vasta 9.50, joten aikaa maaliin pääsyyn olisi vaikka kuinka.

Tämä väli oli menomatkalla loivaa laskua, joten velkaa maksettiin nyt. Hivuttavaa nousua pitkästi ja maisemallisestikin reissun tylsin väli. Tämä pitää vain tarpoa pois.

Väsyttää, tuskastun omaan vauhtiini. Sauvakävelyn vauhti näyttää 11min/km, kohta 12 min /km. Enemmän nousuja sisältävillä osuuksilla jopa 15 min/km. Jalat ovat tyhjät.

Energia uppoaa kuitenkin yhä erinomaisesti. Huomasin vähän lipsuvani syönti määristä ja kerroista. Kumuloituva väsymys vaikuttaa tarkkaavaisuuteen ja huolellisuuteen. Toisaalta matkaa taitetaan nyt n.100 bpm sykkeillä, joten ei se energiankulutuskaan enää kovin suurta ole. 

Basecampin ja Konttaisen väli on sellaista maastoa, etten ole koskaan oikein oppinut muistamaan mikä mitäkin paikkaa seuraa, vaikka olen useamman kerran välin mennyt. Se hankaloittaa hieman seuraavan huollon etäisyyden arviointia. Myös päässälaskutaito alkoi hiipumaan, kun yritin useamman kilometrin ajan laskea etäisyyttä huoltoon saaden tulokseksi kerta kerran jälkeen 9 km. Olisi naurattanut, ellei se olisi tarkoittanut sillä vauhdilla 1h 45min matkantekoa.

Tahtotila oli kuitenkin sen verran kova, etten pysähtynyt muuta kuin pakolliset pullonvaihdot repusta. Reitin varrelle oli sinne tänne asteltu kavalia penkkejä, jotka oikein huutelivat pysähtymään ja istumaan. En pysähtynyt, enkä istunut! Matka ei etene, jos istuu! Jokainen askel on kohti maalia, ja kun niitä ottaa tarpeeksi paljon, on ennen pitkää maalissa! Se oli mantrani.

Lopulta reitti vei Iso-Kumpuvaaralle ja Ruka näkyi linnuntietä n. 7 km:n päässä. Tämä reissu päättyisi hyvin. Maaliin asti mentäisiin vaikka olisi mikä! Keskeytysajatuksia ei ollut tullut missään kohtaa, vaikka useampaan kertaan tuli todettua itselleen, että on kyllä tiukin reissu ikinä!

Konttaisen huollossa oli taas perhe kannustamassa. Nyt ei ollut kiire. Vireystila lähti nousuun heti huollossa. Oli mukava syödä. Täyttelin pullot ja odottelin valmennettavani Teron myös huoltoon. Olimme menneet koko reissun nähden vain Hautajärven huollossa. Tero tuli, kun minä lähdin. Nyt hän oli vain puolisen kilometriä perässä. Olisi mukava saada tuttu juoksija mukaan Valtavaaran ylitykselle. 

Fiilikset olivat korkealla, kun lähdimme kohti viimeistä etappia ja maalia!

Huolto 18min

Konttainen – Ruka 2:18:26 ( 32:35:19) 7 km (166 km )

Tahti tulisi olemaan rauhallinen. Ei mitään kiirettä. Loppuajalla ei olisi enää mitään merkitystä tässä kohtaa.

Meitä molempia väsytti ja jutut olivat suhteellisen huonoja. Mieli oli keveä, vaikka jalat eivät.

Kuitenkin askel kerrallaan Valtavaaran mökki  tuli näkyviin. Enää laskeutuminen alas ja Rukan ylitys. Samalla hitaalla, mutta varmalla tyylillä sujui myös viimeinen nousu, kunnes saimme todeta, että tämä reissun nousumetrit olivat tässä!

Maalialueen kuulutukset alkoivat kuulumaan pikkuhiljaa! Reitin varrella oli kannustajia ja pojat olivat juosseet vastaan. Tunteet olivat melko pinnassa viimeisiä portaita laskeutuessa. Päätimme Teron kanssa ottaa loppukirin juosten ja tulla yhtä matkaa maaliin. Kummasti kivut katosivat yli 32h juoksun jälkeen, kun pääsimme maalisuoralle yleisön kannustaessa!

Se oli siinä!

Loppuaika 32:35:19, sijoitus 47/149, keskeyttämisprosentti 46%

Summasummarum

Ihan joka askel ei ollut kivaa ja helppoa, vaikka olen kyllä tavattoman tyytyväinen, että satakunta kilometriä olivatkin juuri sitä. Oulangasta reipas viiskymppinen olikin sitten tahmeampaa menoa. Kuvaavaa oli että käytin lopun sauvakävelyosuuteen hieman enemmän aikaa, kuin koko menomatkaan Hautajärvelle. Tietenkin olen tyytyväinen myös siihen, että se reilu satku oli helppoa ja loppu hankalaa, eikä toisinpäin.

Vaikka matkanteko oli aika tuskaista etenkin Basecampin ja Konttaisen välillä, oli se silti vain häviävän pieni osa koko suorituksesta. Keskeyttäminen ei ollut mielessä missään vaiheessa. Määrittelin itselleni ennakkoon hyvin tarkat kriteerit sille, milloin voin keskeyttää. Kriteerit eivät täyttyneet missään kohtaa, niin maaliinhan sitä oli mentävä. 

Reissun aikana kävin hyvin voimakkaasti koko tunneskaalan läpi. Turhautti varsin kovaa jossain, kun vauhti hiipui, mutta olihan niitä huippuhetkiäkin!

Jos jostain täytyy erityisesti mainita, niin ainuttakaan rakkoa ei tullut jalkoihin. Juoksin menomatkan luottoparillani Salomonin Ultra Glidella, sukkana 1000 Miles kaksikerrossukka. Vaihdoin kengät paluumatkalla Oulangassa. Silloin jalkaan tuli uudet Dynafit Ultra 100:t. En ollut niillä juossut kuin parikymmentä kilometriä, mutta ne tuntuivat niin hyvin jalkaan sopivilta, joten uskalsin ottaa ne vaihtopariksi. Sukkina myös palatessa 1000 Miles:t

Palautuminen

Jalat olivat maalissa väsyneet, olo oli hyvä muuten. Ruoka upposi, mutta ei ollut oikein nälkä. 

Ensimmäinen yö pitkän kisan jälkeen on yleensä huono, mutta nyt nukuin suhteellisen hyvin. Voi olla, että univelka sai sen aikaan.

Aamulla jalat olivat ällistyttävän hyvässä kunnossa. Viidennen kerroksen majapaikasta tuli koemielessä tultua portaat alas, ilman mitään ongelmia.

Reissu alkoi tuntumaan oikeastaan vasta kotiin palattuamme. Maanantaita vasten yö oli vaikea, jalkoihin sattui sinne tänne, eikä hyvää nukkumaasentoa löytynyt kuin jalat ylhäällä sohvalta. Myös olotila oli kummallinen, paleli ja oli kuuma yhtäaikaa. Maanantai-iltana olikin 37.3 lämmön puolella.  Nälkä palasi tiistaina ja onkin jatkunut pohjattomana tähän hetkeen, kun kirjoitan tätä kilpailua seuraavan viikon perjantaina.

Lihakset ovat palautuneet hyvin. Peltotyöt jatkuivat heti palattuani, joten kovin kummoisiin palauttelulenkkeihin ei ole ollut mahdollisuutta. Ei tee mieli juosta, enkä aio juostakaan. Juoksen sitten kun pää niin sanoo ja siihen asti täytyy vain malttaa. Tähän asti pääkoppa on kyllä ilmoittanut kun on valmis ja silloin tossu yleensä kulkeekin kivasti.

Tästä on hyvä jatkaa kohti NUTS Yllästä ja Hetasta starttaavaa perusmatkaa heinäkuun alussa! 

Kiitokset!

Kiitos perheelleni tuesta ja kannustuksesta. Se merkiksi tosi paljon. Kiitos myös että saan jakaa tätä polku-ultrajuoksukuplaa kanssanne.

Kiitos valmennettavani! Oli mukavia kohtaamisia reitin varrella ja kylässä. Oli hauska nähdä usempi teistä livenä. Oli mukava kuulla suorituksistanne ja kuinka hoiditte reissun päätyyn saakka!

Kiitos juoksututut ja kanssajuoksijat joiden kanssa aina törmätään näissä karkeloissa! Kiitos teille juttutuokioista ja kannustuksista. Te teette tämän huikean yhteisön! Hyvä on juoksijan teidän kanssanne juosta!

Kiitos NUTS polkujuoksupoppoo! Te kyllä osaatte nämä hommat. Aina vain, vuosi toisensa jälkeen kaikki toimii!

Kiitos talkoolaiset, ilman teitä ei homma pyörisi, eikä juoksijapoloinen saisi ruokaa reitin varrella!

Kiitos kun luit!

1.11.2023 starttaa myös LONG TRAIL 2.0 7kk verkkovalmennus.

Sopivasti vuoden 2024 Karhunkierrokselle!

Jos olet kiinnostunut, tai haluat kysyä lisää:

pekka@huippumoodi.fi

Seuraa, tykkää, jaa...:)

Tärkeintä on juokseminen. Mitä puoli vuotta opetti?

Loppujen lopuksi tärkeintä on juokseminen. Ja uusi seikkailu!

Tärkeintä on juokseminen


Kun kesällä 2019 kiipesin Pirunkurun rakkakivikossa kohti Kesänkitunturin huippua Nuts Ylläs Pallaksella (37 km) tein lupauksen – jos jatkan polkujuoksua, etsin itselleni hyvän valmentajan. Rakastin juoksemista, huikeaa kisatunnelmaa, ympärillä avautuvaa lumoavaa karunkaunista maisemaa: arktista metsää, tunturipuroja, pitkospuita, poroja, läpi yön paistavaa aurinkoa. Juokseminen oli keskiössä – puitteet täydelliselle kisapäivälle oli pystytetty.


Ainut särö kisapäivän kirkkaudessa olin minä itse. Kova treeni ja huolellinen valmistautuminen eivät kantaneet kisoissa hedelmää. Olin täysin poikki. Itkin. Kaaduin. Syke huiteli pilvissä jo lähtöviivalla. Pääsin maaliin, mutta en kovin tyylikkäästi. Miksi? Koska olin ollut sairaana – ehkä. Todennäköisemmin olin kuitenkin harjoitellut väärin. Minulla ei ollut hyvää peruskuntoa (en edes tiennyt, mikä peruskuntotreeni on), myös mäkitreeni oli minulle vieras käsite, en ollut tehnyt yhtäkään vauhtiharjoitusta, vain muutaman mokan nimetäkseni. Toisin sanoen olin ollut aina ihan pihalla sen suhteen, miten juoksukisoihin piti treenata. Mutta niinhän valitettavan usein käy, jos on vain vähän tietoa ja vielä vähemmän taitoa. Innostusta oli kuitenkin siitäkin edestä ja siksi tälle tarinalle on olemassa jatko-osa.


En siis kuitenkaan lannistunut, päinvastoin. Ilmoitin avomiehelleni kisojen jälkeisessä endorfiinipöhnässä, että keväällä osallistutaan Nuts-Karhunkierrokselle (55 km). Mielipuolista, rohkeaa ja jännittävää! Pähkähullu idea jo siksi, etten ole juossut edes koskaan maratonia. Seuraava tavoite oli asetettu ja nyt treenimatkalle tarvittiin valmentaja – tsemppari, tukija ja ennen kaikkea suuntaa näyttävä opas.


Alkukartoitus


Pekan valitsin valmentajakseni suurilta osin hänen valmennusfilosofiansa pohjalta. Nettisivuja tutkiessa, minulle tuli tunne, että tässä HÄN on. Erityisesti kolme ajatusta sopi yksiin omien arvojeni kanssa ja herätti mielenkiinnon. 1. Urheilun, siis harjoittelun, kisaamisen ja liikunnan ylipäätään tulee olla lähtökohtaisesti hauskaa. 2. Tehdään, ei niin paljon kuin mahdollista, vaan sen verran kuin on tarpeen. 3. Asiakkaan oman tietotaidon kartuttaminen.


Tavattiin, juteltiin tavoitteista ja heitettiin ylävitoset, että tästä se yhteistyö lähtee. Tuolloin elettiin marraskuun alkua ja kisat olisivat toukokuun lopussa. Yhteistä matkaa kuljettavana olisi siis noin seitsemän kuukautta.


Valmennus tapahtui pääosin etänä, mutta tapasimme toisinaan myös kasvotusten. Pidimme yhteyttä sosiaalisen median kautta välillä päivittäinkin – aina tilanteen mukaan. Mielestäni vuorovaikutuksemme oli avointa ja rehellistä. Pekalta sain usein vaikeina hetkinä kipeästi kaipaamaani kannustusta ja tukea. Ilman hänen tsemppaustaan esimerkiksi alamäkijuoksu olisi jäänyt minulta yksin tekemättä!


Mielestäni löysimme hyvän yhteisen sävelen jo heti valmennuksen alkumetreillä. Sain selkeät ohjeet ja tiesin, miten minun tuli toimia, vaikka olin aivan uuden edessä. Pekka myös rohkaisi kysymään (ja minähän kysyin!), jos kaipasin apua tai lisäopastusta.


Aluksi kartoitettiin myös fyysinen lähtötilanne ja kävin harjoitustasotestissä, jossa selvitettiin henkilökohtaiset sykerajani. InBody-mittaus kertoi kaunistelemattomat luvut, rasvaa tulisi vähentää 9 kg ja lihasta lisätä 3 kg. Tulos ei yllättänyt.

Tutkimaton polku tai tie toi eteen aina uuden seikkailun.


Monipuolista tekemistä


Liikkeelle lähdettiin hyvän ja kestävän peruskunnon rakentamisesta. Aluksi se tarkoitti pitkiä ja reippaita kävelylenkkejä. Välillä kävely kieltämättä turhautti – kävelin ja kävelin, vaikka minustahan piti tulla hyvä ja kestävä polkujuoksija! Onneksi olimme muuttaneet vain muutamaa kuukautta aiemmin uusille kotikonnuille, joten lenkeillä tutustuin kotikulmiini pieni pala kerrallaan. Tutkimaton polku tai tie toi eteen aina uuden seikkailun.


Muutaman kuukauden jälkeen peruskunnon huolellinen rakentaminen kuitenkin kantoi näkyvää tulosta ja oli supermahtavaa vaihtaa kävelylenkit juoksuun – sykkeen silti pysyen alle 130 lyönnin minuutissa. Juokseminen oli helppoa, askel tavallista kevyempi, mieli kirkas. Nautin.


Treenipäiviä oli viikossa viisi ja ne soviteltiin ottaen huomioon arjen muut kiireet. Lepopäiviä jäi siis viikolle kaksi, mitkä takasivat palautumisen ja sen, että aikaa jäi myös muulle elämälle. Tämä rytmi tuntui sopivan hyvin sekä kropalle että mielelle, sillä en tuntenut koskaan olevani varsinaisesti väsynyt. Harjoittelu oli erittäin monipuolista: kävelyä, juoksua, mäki- ja porrastreenejä, uimista, vaellusta ja lihaskuntoa. Monipuolinen harjoittelu takasi myös motivaation säilymisen. Jos tänään treeni ei kulkenut syystä tai toisesta, seuraavana päivänä tarjolla olikin jo jotain ihan muuta.


Yhdeksi suosikki treenimuodoksi nousi yllättäen uiminen. Minulle vesi on aina ollut miellyttävä elementti. Vedessä en ajattele mitään, en ole kukaan. Olen vain siinä hetkessä ja keskityn uintiliikkeisiin ja hengityksen rytmiin. Uimailloista tuli minulle viikolla odotettu ”oma hetki”. Sain myös hyviä vinkkejä ja neuvoja tuolloiselta työpariltani, joten tunsin kehittyväni melko nopeasti paremmaksi uijaksi. Matkat pitenivät, mutta ennen kaikkea uiminen itsessään helpotti.


Henkistä valmennusta


Minulle juoksuvalmennus on ollut fyysisen treenaamisen lisäksi monin tavoin myös henkinen matka. Olen antanut toisen ihmisen päättää, miten tällä kertaa valmistaudun kisaan ja uskonut sata prosenttisesti hänen näkemyksiinsä. Olen ojentanut kuvainnollisesti käsissäni olleet kaikki nuorat ja narut toiselle ihmiselle, samalla mielessäni toivoen: ”auta sinä nyt minua tulemaan paremmaksi juoksijaksi”.


Minulle on ollut suuri helpotus, kun alan ammattilainen kertoo: miten, milloin ja kuinka paljon minun tulee treenata, jotta saavutan tavoitteeni. Pääni sisäinen ääni, joka on jo vuosia käskenyt jatkamaan vielä yhden mäen yli (kiitos tästä Antti Tuisku) tai treenaamaan kovemmin, hikipisaroita säästelemättä – on hiljentynyt. Aina rankin treeni ei ole paras treeni. Sen sijaan paras harjoitus tehdään tosissaan, tavoitteet mielessä pitäen, mutta myös ilolla. Omaa kroppaa ja mieltä tulee kuunnella ja kunnioittaa.


Tekemistä on motivoinut monin osin tieto siitä, miksi juuri kyseinen harjoitus on tärkeä. Pekka on avannut aina uuden harjoituksen kohdalla sen merkityksen. Minulle tämä on ollut äärimmäisen tärkeää, sillä sen lisäksi, että rakastan tietoa ja tiedettä ylipäätään (olenhan ammatiltanikin tiedeviestijä), motivoidun kun tiedän, mitä tekemisellä voin saavuttaa. Pekka on myös aina kannustanut etsimään lisää tietoa ja vinkkaillut hyviä kirjoja ja artikkeleita. Näin tilaa on jäänyt myös oman ymmärryksen ja oppimisen kasvattamiseen. Opittua tietoa voin hyödyntää juoksijana koko loppu elämäni.


Koronatilanteen takia, kuten varmaan jo kaikki tietävätkin, Nuts Karhunkierros 2020 on peruttu, kuten kaikki muutkin kesän kisat ja isot tapahtumat. Joku voisi ajatella, että valmennus oli siksi turha – minä en. Viimeiset seitsemän kuukautta ovat opettaneet minulle valtavan paljon juoksemisesta, mutta myös itsestäni. Kertonut kuka minä olen, mihin minä pystyn, missä menevät rajani (tai onko niitä).


Pakkaan eväät reppuun. Valitsen pienen, kiemuraisen polun. Hyppään juurakon yli. Jalkani lipeää liukkaalla kivellä ja horjahdan. Tasaan tahtia ja syke laskee, löydän oikean rytmin. Näen jäniksen ja kuulen, kun tikka hakkaa puuta. Aurinko on juuri tullut pilven takaa. Minun on hyvä olla.

Loppujen lopuksi tärkeintä on juokseminen. Ja uusi seikkailu! /Riikka

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Jos saan olla terve

Ystäväkirja: Minä ja juokseminen

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Seuraa, tykkää, jaa...:)

Jos saan olla terve

Olen hyvin onnekas, sillä olen aina ollut perusterve ihminen. En ole koskaan joutunut leikkuupöydälle, kärsinyt jatkuvista kivuista, käsiäni tai jalkojani ei ole kipsattu, minulla ei ole vaikeita allergioista, enkä joudu popsimaan lääkkeitä. Lapsenakaan en kärsinyt niistä, ah niin yleisistä korvatulehduskierteistä, tai talvisin ilmestyvistä ikävistä ihottumista. Ainut pienen pieni särö loistavassa terveydentilassani on suvussani kulkeva vitsaus eli aurallinen migreeni, josta kärsin toisinaan, erityisesti stressaantuneena tai vastavuoroisesti kun olen täysin stressitön eli lomilla. Olen kuitenkin oppinut tämän kanssa elämään, eikä se arkeani haittaa – aura, lääkkeet, lepoa noin pari tuntia ja taas mennään!

En kuitenkaan suhtaudu hyvään terveyteen itsestäänselvyytenä – päinvastoin. Tiedän, miten ikävää ja vaikeaa sairastaminen on. Olen nähnyt sen läheltä. Liian läheltä ja liian kipeästi. Korona, syöpä tai ihan tavallinen mahatauti saa koko elämän keikahtamaan uuteen asentoon. Yhtäkkiä sairaus sanelee ehdot ja säännöt. ”Tulen huomenna, jos voin paremmin. ”Ehkä jo ensi viikolla voin treenata.” ”Kisat jäävät kyllä nyt väliin.”

Korona on havahduttanut monet (erityisesti terveet) ajattelemaan sairastumista. Mitä jos sairastun? Mitä jos riskiryhmään ikänsä puolesta isäni sairastuu? Pärjääkö naapurin iäkäs nainen vielä yksin kauppareissullaan? Milloin tämä kaikki on ylipäätään vihdoin ohi? Tai se kaikkein kamalin kysymys, kuinka moni meistä tähän kuolee? Korona on koko yhteiskuntaa puhuttava sairaus – monet kuitenkin kamppailevat eri sairauksien kanssa yksin ja vuosia. Jokaiselle, joka on sairastunut toivonkin sydämeni pohjasta voimia ja jaksamista ja totta kai myös toipumista.

Elämän voimavara

Terveyden sanotaan olevan elämän voimavara, joka joko kasvaa tai kuluu. Kun ikää kertyy enempi myös elämän voimavaraa kuluu yleensä enempi kuin kertyy – näin pitäisi periaatteessa olla myös omalla kohdallani, sillä ikäni lähentelee neljääkymmentä. Uskon kuitenkin, että oma terveyteni on nyt parempi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Tämä johtuu siitä, että iän lisäksi elämän voimavaran kasvamiseen ja kulumiseen voimme vaikuttaa myös päivittäisillä valinnoillamme. Yritän tehdä hyviä päätöksiä: liikun, syön terveellisesti, nukun hyvin, järjestän aikaa rentoutumiseen. Ennen kaikkea iän myötä olen tullut tiedostavammaksi ja teen harkitumpia valintoja ja puntaroin tarkkaan päätösten seurauksia.

Fyysisen terveyden lisäksi on muistettava myös henkinen hyvinvointi. Tunne itseni näin hieman varttuneempana paremmin kuin nuorempana, minkä vuoksi tiedän jo aika tarkkaan omat rajana ja hyväksyn ne. Minulle on esimerkiksi äärimmäisen tärkeää saada olla välillä yksin, sillä näin lataan akkuni. Jos päästän akut tyhjiin, seurauksena on totaalinen uupuminen, kiukkuraivo tai jopa ihan fyysinen kuumeilu, jolloin kroppani kertoo: ”kaipaat nyt rauhaa”. Pienet yksinolohetket kotona ovat minulle uusperhe-elämämme saarekkeitani, joita pitkin hyppelehtien jaksan kiireisessä arjessa. Lisäksi pitkänmatkanjuoksu tarjoaa mahdollisuuden toivottuun yksinoloon! Sunnuntain pitkiksenä tein noin 4,5 tunnin lenkin (30 km) ihanassa, aurinkoisessa kevätsäässä seuranani vain kuulokkeissa pulppuava Torey Haydenin uusin Satutettu lapsi. Kroppa oli lenkin jälkeen toki väsynyt, mutta mieli kiitti – nautin suunnattomasti!

Kiitos kehoni

Urheilijoita uhkaavat muiden sairauksien lisäksi lajille tyypilliset vammat, joita juoksijoille ovat esimerkiksi penikkatauti, juoksijan polvi, rasitusmurtumat ja lihasrevähdykset. Olen välttänyt kovenevista treeneistä huolimatta nämä kaikki – ihanaa! Tähän on auttanut varmasti valmentajani laatima tarkka viikoittainen treenisuunnitelma, johon kuuluu myös lepopäiviä (yksin treenatessa ne tahtoivat joskus unohtua). Mutta kiitän myös omaa vartaloani, kehoani, joka jaksaa ottaa kaiken treenin vastaan. Kiitokseksi tästä yritän pitää siitä puolestani mahdollisimman hyvää huolta.

Paljon mukana on toki myös hyvää tuuria. Kaikki voi olla yhtenä hetkenä hyvin ja seuraavana hetkenä aivan toisin – ei tarvita kuin yksi liukastuminen lumen alla piilottelevalla jäällä. Tämä pilaisi treenit jopa viikoiksi. Tai kisaa edeltävä flunssakuume. Uhkamahdollisuuksia on sairastelun puolelta loputtomasti, jos niitä alkaisi listata. Mutta en listaa! Tiedostan riskit ja mahdollisuuden sairastumiseen, mutta olen päättänyt pysyä myönteisenä. Kiitän kehoani ja onnea ja vältän turhia riskejä. Nyt olen terve ja toivottavasti myös huomenna. Toivon myös, myös sinulla terveyttä. Jaksamista ja ilon hetkiä teille kaikille, tänä eriskummallisena aikana!

/Riikka #riikkagoesnutskk55

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Ystäväkirja: Minä ja juokseminen

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Seuraa, tykkää, jaa...:)

Ystäväkirja: minä + juokseminen

Muistatko vielä nuoruudesta ne ihanat ystäväkirjat, joita täytettiin kavereiden kanssa koulussa välitunneilla, synttäreillä tai kun muuten vain vietettiin aikaa porukalla (nuokkarilla notkuen)? Kirjoista löytyi monenmoisia kysymyksiä aina tulevaisuuden haaveista ihastuksiin ja hauskoihin pikku nippelitietoihin kengänkoosta lempijäätelöön.

Koska tänään vietetään ystävänpäivää, ajattelin tehdä pienen aikamatkan menneisyyden ystäväkirjojen aikaan ja vastata kirjan kysymyksiin yhden elämäni tärkeimmän (ja pysyvimmän) matkakumppanin kanssa. Tässä minun ja juoksemisen yhteisvastaukset.

Milloin tutustuitte?

Lapsena leikimme kavereiden kanssa ratsastavamme (näkymättömillä)hevosilla ja laukkasimme pitkin metsiä. Nuoruudessa harrastin monenlaista liikuntaa muun muassa koripalloa, tanssia ja taekwondota. Ensimmäiset muistot oikeista juoksulenkeistä minulla ovat yläasteajoilta. Muistan kun juoksin toisinaan ennen koulua ja englanninopettajani (juoksija hänkin) kuittaili minulle oppitunneilla hyväntahtoisesti aamulenkeistä, joilla oli nähnyt minut pinkovan.

Tavoitteellisemmin aloin treenata juoksemista vuonna 2017 eli 34-vuotiaana, jolloin osallistuin myös ensimmäisille puolimaratoneille (Kiiminki-maraton ja Mourunki Trailrun).

Paras yhteinen muistonne?

Nuts Ylläs Pallas Trail Runiin osallistuminen viime heinäkuussa. Kisamatkani oli 37 km ja juoksin sen yhdessä avomieheni kanssa. Aikatavoitetta ei ollut. Halusimme vain päästä maaliin (ja saada jonkinmoiset tulokset). Kisa oli hyvin järjestetty, kanssajuoksijat ihanan tsemppaavia, päivä lämmin ja aurinkoinen, luonto uskomaton. Olin vielä kisaa edeltävänä viikkona kuumeessa ja podin poskiontelotulehdusta. En ehkä ehtinyt parantua kunnolla, mikä teki kisasta kuitenkin raskaan ja vaikean ja minusta itkuisen. Mutta voitin itseni ja pääsin maaliin – käsikkäin rakkaani kanssa!

Ketä ihailette?

Fanitan Emilia Lahtea. Lahti on maailman ensimmäinen sisututkija, joka testasi oman kanttinsa uskomattomassa haasteessa. Hänen oli tarkoitus juosta 2400 kilometriä Uudessa-Seelannissa – maan läpi etelästä pohjoiseen, mikä tarkoittaa 50 ultramatkaa 50 päivässä.

” Ultramatka on hyvä vertauskuva moneen asiaan, mm. eheytymiseen. Yhden askeleen merkitys saattaa näyttää pieneltä, mutta se on koko sen toiminnan ydinyksikkö. Niin kauan kuin me otetaan askelia, me liikutaan eteenpäin. Ja vaikka se liike olisi kuinka hidasta ja pientä tahansa, niin lopulta me päästään sinne, mihin me halutaan”, Lahti kuvailee.

Lisää tietoa Lahdesta ja sisusta https://bit.ly/38i136x

Mieleen jäänyt matka?

Pari kesää sitten lomailimme Krakovassa. Vanhaa kaupunkia eli Stare miastoa ympäröi todella kaunis puistoalue vanhoine, suurine puineen. Kun kaupunki vielä nukkui, vedimme me miehen kanssa lenkkarit jalkaan ja kiersimme vanhan kaupungin puistoissa mutkitellen. Heinäkuussa turisteista täyttynyt kaupunki näytti meille näin rauhaisan ja lempeän puolen itsestään – puun varjossa levähtäneen vanhuksen, pörräävän lakaisukoneet, leivänmuruja nokkivat pulut. Lenkin jälkeen oli luksusta suunnata maittavalle aamiaiselle.

Pakkaan matkoille lähes aina lenkkivaatteet mukaan. Minusta on ihanaa tutustua uusiin paikoihin juoksemalla. Tuntemattomassa paikassa juoksulenkistä tulee aina pieni seikkailu. En kuitenkaan juokse todella kuumissa tai pahoista ilmansaasteista kärsivissä lomakohteissa.

Yhteiset tuttavanne?

Juoksuinnostus on puraissut yllättävän montaa lähipiirissäni: kumppania, sukulaisia ja ystäviä. Monesti tavatessamme jutut johtavat lenkkipoluille, juoksuvarusteisiin tai kisavalmistautumisiin.

Myös avomieheni treenaa Karhunkierrokselle (kisamatka 55 km), joten jo meidän perheestä löytyy juoksijoita kaksi. Tai tarkalleen ottaen kolme, jos koiramme Noah lasketaan mukaan. Noahin juoksu ei ole kuitenkaan tavoitteellista vaan ennemminkin räjähtävää ja villiä. Perheestäni myös veljeni ja hänen puolisonsa juoksevat. Isäni ei juokse, mutta ansaitsee silti erikoismaininnan, sillä hän on aina kannustamassa kisoissa! Kummitätini on löytänyt lenkkeilyn innostuksen eläkepäivillään (mikä on todella kunnioitettavaa). Lisäksi moni ystäväni ja työkaverini vetää lenkkarit harva se ilta jalkaansa.

Yhteiset kisat?

Olen osallistunut yhteensä seitsemään juoksukisaan. Parhaan puolimaratonajan juoksin viime syksynä Kiimingissä, joka oli 2 t 17 min. Paransin aikaa edellisestä ennätyksestäni 4 min, mikä oli sinänsä yllätys, koska olin valmistautunut kisaan aika heikosti. Kisaa edeltävänä kesänä olin tosin treenannut tavallista enemmän.

2017: Kiiminki-maraton (21 km) ja Mourunki Trailrun (21 km)
2018: Kiiminki-maraton (21 km) ja Mourunki Trailrun (21 km)
2019: Terwahölkkä- ja maraton (21 km), Nuts Ylläs Pallas Trail Run (37 km) ja Kiiminki-maraton (21 km)

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut?

Treenasin vuosia väärin. Sykkeet olivat juostessa liian korkealla. Peruskunto jäi rakentumatta, mikä näkyi heikkona kehittymisenä. Treenasin ja treenasin, mutta tuloksia ei syntynyt. Kroppa ja lopulta myös mieli väsyivät rankoista treeneistä. Harjoittelu oli myös hyvin yksipuolisia eli pelkkää juoksua.

Piti kaivella Polar Flowsta vanhoja tietoja esiin ja tässä yksi esimerkkiviikko viime huhtikuulta, jolloin valmistauduin toukokuussa Terwahölkässä juostavalle puolimaratonille. Tiistai 21 km (keskisyke 146), torstai 12 km (keskisyke 139), lauantai 16 km (keskisyke 131) ja sunnuntai 9 km (keskisyke 154). Aerobinenkynnys minulla on 145.

Täydellinen juoksulenkki?

Joskus juoksuflow yllättää ja silloin askel on keveä, tempo hyvä ja mieli tyyni.

Kuviteltu täydellinen juoksulenkki: On kesäaamu – muu maailma vasta heräilee. On lämmintä ja t-paita ja shortsit riittävät juoksuvaatteiksi. Nappaan koiran mukaan, sillä juoksen poluilla, missä sekin voi pinkoa vapaana. Olemme kahden. Luonto on vihreimmillään ja ihastelen sen kauneutta. Pienet kiemurtelevat polut johdattelevat minut syvälle metsän uumeniin. Koska juoksu kulkee helposti, valitsen tavallista pitemmän reitin – onhan loma-aamu, eikä mihinkään kiirettä. Puiden takaa esiin paljastuu kaunis järvi, jonka rannalle pysähdyn hetkeksi hengittelemään. Koirani käyttää tilaisuuden hyväkseen ja päättää pulahtaa uimaan – pian se jo pärskyttelee vettä villisti ympärilleen. Hymyilen. Näin on hyvä.

Tulevauudessa haluaisin olla?

Ultrajuoksija. 😊

Terveisin Riikka Harjula #riikkagoesnutskk55

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Seuraa, tykkää, jaa...:)