Epäonnistuminen


Aina ei mene niinkuin suunnitellaan. Epäonnistuminen osuu kohdalle jokaiselle jossain vaiheessa. Suhtautuminen epäonnistumiseen vaikuttaa siihen koetko sen voimavaraksi vai estääkö se sinua toteuttamasta unelmiasi

Levi 28.07.2018

”Vesi oli lämmintä. Ehkä lämpimämpää, missä olin koskaan uinut märkäpuvulla. Ympärilläni oli kolmisenkymmentä muuta uimaria. Tein lämmittelyvetoja ja odotin. Mieli oli yhtäaikaa rauhallinen ja kihelmöivän jännittynyt. Torvi törähti lähdön merkiksi ja uimarit lähtivät matkaan. Minä muiden mukana. Edessä oli 1900m ja neljä kierrosta Immeljärven vettä, jota tuuli hieman aallotti. Alku meni hyvin, keskityin omaan tekemiseen.

Reitti suuntautui ulos pienestä poukamasta ja samassa tuli tunne, etten saa happea! Pysähdyin, märkäpuku kiristi, näin loittonevat uimarit edessäni, haukoin henkeä. Jatkoin uintia, hetken mieli oli rauhallinen, uinti sujui, kunnes taas yksi hengitys jäi väliin pienen aallon takia. Hätäännyin, kaikki rentous katosi uinnista, tuntui kuin vanne kiristäisi rintakehääni. Ahdistus iski, taasko kävi näin? Uin turvaveneen kylkeen ja yritin kiskoa märkäpukua ylemmäs, kiroilin ja mietin tilannetta. Päätin jatkaa, aallot keikuttivat, en löytänyt rentoutta uintiin, vilkuilin taakse milloin kärki jyrää ylitseni, vilkuilin turvavenettä, en saanut happea! Luovutin ja uin turvaveneen kylkeen. Kisani oli tässä, viekää minut rantaan.”

Pettymys oli suuri, olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan ja kisa johon olin osallistumassa oli toinen kauden pääkisoistani.

Edellä oli kuvaus ensimmäisestä kymmenestä minuutista Extreme Finntriathlon Levin pitkänmatkan kisasta, jossa jouduin keskeyttämään jo uintiosuuden alussa. Se mitä tapahtui seuraavien minuuttien aikana, muutti suhtautumiseni itseeni, kisaamiseen ja harjoitteluun.

”Roikun veneen perässä matkalla rantaan. Nousin laiturille, jossa minua oli vastassa kisaorganisaation edustaja, sekä ensiapuhenkilö. Vastasin jotain lyhyesti rutiinikysymyksiin, ”mitä tapahtui, oletko OK, tarvitsetko ensiapua?” Kunnes minulta kysyttiin, ”haluatko jatkaa kisassa mukana? Siis keskeyttäneenä, mutta voit silti tehdä pyörä- ja juoksuosuuden loppuun?”

Se tarkoitti 130km:n pyöräilyä ja perään 22km:n polkujuoksua, yhteensä noin 7h vauhtikestävyysharjoitusta ja noin 1700:aa korkeuserometriä. Mietin kaksi sekunttia ja vastasin hymy huulilla ”Tottakai!”

Häpeän kupla

Olin keskeyttänyt aiemminkin, sprinttikisan edellisenä vuonna. Tilanne oli samankaltainen. Haukoin vettä, hätäännyin ja keskeytin. Olisin silloinkin saanut mahdollisuuden suorittaa kisan loppuun keskeyttäneenä, mutta sulkeuduin omaan häpeän ja vihan kuplaani. Häpesin ja vihasin itseäni, olin epäonnistunut katsojien edessä, olin keskeyttänyt. Olin valmis hautaamaan tuolloin koko suuren unelmani Ironmanin suorittamisesta jonain päivänä. Olin valmis myymään pyöräni, olin valmis luovuttamaan. Kuten arvata saattaa, en kisannut sinä päivänä kilpailua loppuun, vaan puhisin tuolloin tunnin verran kuplassani, kunnes saatoin edes puhua kenellekään!

Jokainen epäonnistuu joskus ja minulle ensimmäinen epäonnistuminen osui tuohon sprinttikisaan. En osannut käsitellä ollenkaan sitä, että en pystynytkään suoriutumaan siitä, mistä suurinosa muista kanssakilpailijoista suoriutui. Vertasin itseäni heihin, olin mielestäni epäonnistuja heidän rinnallaan. Ajatus siitä, että olen epäonnistuja sai minut vihaamaan itseäni, sillä en tietenkään halunnut olla epäonnistuja. Ajatus epäonnistumisesta sai minut suunnittelemaan pyörän myyntiä, vaikka pyöräosuus on minun ehdoton vahvuuteeni triathlonissa. Olin valmis hautaamaan koko unelmani Ironmanista, vain siksi, että minulla oli ajatus, että olen huonompi kuin muut. Ajatus siitä, että olin epäonnistuja.

Epäonnistujasta onnistujaksi

Nyt Levin kisassa, uinnin keskeytyksen jälkeen olin täysin erilaisessa mielentilassa. Pystyin hyväksymään sen, että olin keskeyttänyt. Tiesin olevani fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta tiesin että uintini suhteen oli otettava taas lusikka kauniiseen käteen. Kehittyäkseni uimarina, minun olisi harjoiteltava lisää etenkin avovesiuintia, se tuli selväksi. Se oli fakta, jota ei voinut muuttaa. Miksi siis jäädä vellomaan sen asian kanssa? Jos en voinut suorittaa koko kisaa läpi, voisin ehkä tehdä parhaani siinä hetkessä. Voisin tehdä parhaani pyöräosuudella ja ennen kaikkea polkujuoksussa, jota olin odottanut paljon!

Kun olin vastannut kisaorganisaation edustajalle: ”Tottakai!”, olin siinä samassa hetkessä taas täynnä intoa, täynnä adrenaliinia, halua tehdä parhaani.

Näin jälkeenpäin muistelen Levin kisaa yhtenä parhaimmistani, vaikka keskeytinkin. Vieläkin syke nousee, tunnen adrenaliinin virtaavan kehooni ja karvojen nousevan pystyyn, kun mietin kisan kulkua. Pyöräosuus kulki kokonaisuutena hyvin. Vaikka välillä oli vaikeampia hetkiä, löysin keinot niistä ylipääsemiseen. Juoksuosuus oli yhtä juhlaa. Vaikka reitti oli paikoin haastava, onnistuin pitämään vauhdin yllä ja pystyin toteuttamaan ennakkosuunnitelmaani. Olin niin iloinen siitä, että päätin jatkaa! Tunsi oloni vahvaksi, saavutin edellämenijöitä, saavutin minut pyöräosuuden puolessa välissä ohittaneen kilpakumppanin 60km myöhemmin Levi Blackin nousussa. Yhtäkkiä ymmärsin, että jos itsestä tuntuu välillä pahalta, ei se kauhean helppoa ole kanssakilpailijoillakaan.

Jos olisin uintiosuuden jälkeen käpertynyt taas omaan kuplaani, koko tämä hieno päivä olisi jäänyt minulta kokematta! En olisi saanut tuntea sitä riemua, kun askel on kevyt vielä pitkän pyöräosuuden jälkeen. En olisi voinut ihailla Levitunturin huipulta avautuvia kesäillan maisemia, kun juoksen rennosti alamäkeen kohti maalia. En muistellut epäonnistumista uinnissa, olin vain onnellinen siinä hetkessä. Olin tehnyt parhaani! Edes se fakta, että perusuinnilla olisin ollut tulosluettelossa aika korkealla, ei vähentänyt riemuani. Ei tarvinnut jossitella, olin onnellinen siinä hetkessä hyvien suoritusten jälkeen.

Kuva:Finntriathlon

Mitä tapahtui?

Näiden kahden tilanteen välillä oli aikaa kulunut noin vuosi, mutta ero niiden välillä oli huima. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä?

Sprintin jälkeen, kun pahin pettymys oli haihtunut, puhuin asiasta kaikken kanssa jotka vain jaksoivat minua kuunnella. Silloisen valmentajani, vaimoni ja treenikavereitteni kanssa. Sainpa myös puhelimitse psyykkistävalmennusta asian käsittelyyn. Kaikkien taholta viesti oli selkeä. Jokaiselle tapahtuu epäonnistumisia, ei muuta kuin eteenpäin tavoitetta kohti, ilman vellomista mennessä. Saatoin edelleen pitää itseäni triathlonistina. Viikko tuon sprintin keskeytyksen jälkeen tein ensimmäisen puolimatkani Tahkolla täysin ongelmitta.  Levin kisan kohdalla tilanne oli jo kertaallen käsitelty, eikä se enää musertanut unelmiani., eikä tehnyt minusta huonompaa ihmistä. Aina kaikki ei suju suunnitelmien mukaan ja on vain hyväksyttävä tilanne ja tehtävä parhaansa. Tilanne ei muutu jäämällä siihen vellomaan. Miksi luovuttaisin, jos sijaan voisinkin tehdä parhaani siinä tilanteessa?

Voi sanoa, että epäonnistuminen tekee ihmisestä inhimillisemmän. Kukaan meistä ei ole täydellinen, jokainen epäonnistuu joskus. Epäonnistumista ei tule pelätä, eikä lakata tekemästä itselle tärkeitä asioita vain siksi, että siihen liittyy riski epäonnistumisesta. Jokaisessa epäonnistumisessa on kyse tilaisuudesta oppia jotain uutta itsestä tai tilanteesta. Jokainen epäonnistuminen tekee meistä vahvemman, miksi siis pelätä sitä?

Uskalla!

Voit kokeilla suhteuttaa kokemaasi epäonnistumista. Mikä tosiasiassa muuttui epäonnistumisen jälkeen? Aurinko nousi seuraavanakin aamuna. Perheesi, puolisosi, lapsesi todennäköisesti rakastavat sinua ihan yhtä paljon, vaikka olisitkin mielestäsi epäonnistunut.

Uskalla tavoitella isojakin tavoitteita, unelmiasi! Uskalla uskoa itseesi ja tehdä töitä tavoitteittesi eteen. Ja jos ja kun jossain vaiheessa epäonnistut, niin voit vain todeta asian, että näin kävi. Nouset ylös, pyyhit pölyt vaatteistasi ja mietit mitä hienoa voit saavuttaakaan kun jatkat!

Blogin etusivu

Seuraa, tykkää, jaa...:)
error0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *