Tärkeintä valmentamisessa

Ei, tärkeintä ei ole se, että osaat luetella juoksuun osallistuvien vastavaikuttajalihasten latinankieliset nimet. Eikä se ole se, että osaat opettaa asiakkaallesi täydellisen maastavedon, eikä se varsinkaan ole se, että pökerrytät asiakkaasi valmennusteknisellä jargonilla, josta hänelle tulee vain lähinnä hämmentynyt olo.

Sitä ei ole aina edes, se että kisoissa menestytään ja kehitystä tapahtuu. Vaikka se usein arvostetaankin aika korkealle ja se on eittämättä tärkeää. Muttei tärkeintä.

Sitä ei suoraan opeteta kursseilla, eikä koulutuksissa. Niissä olen valmentajana oppinut varmasti monta monituista hyödyllistä asiaa, mutten tätä.

Tärkeintä joka päivä

Tätä tärkeintä taitoa tarvitaan joka ikinen päivä asiakkaiden kanssa työskennellessä. Tapahtuipa kohtaaminen sitten livenä tai sähköisin välinein.

Tämän asian ymmärtämiseen meni minulta vuosia, mutta pikkuhiljaa ymmärrys on kasvanut. Ja tämä ajatus on kirkastunut viime aikoina, eräiden asiakkaitteni kanssa käytyjen puhelinkeskusteluiden myötä.

Aloittelevana valmentajana ajattelin valmentamisen olevan lähinnä fyysisiä harjoitteita ja niiden suunnittelua. Kausi- ja viikkosuunnitelmien laatimista. Testaamista. Tekniikan opettamista. Harjoitusten vetämistä. On se toki sitäkin. Kaikki ovat hyvin oleellisia asioita valmentamisen kannalta, muttei mikään niistä ole se tärkein asia.

Ajattelin myös, että omalla harjoittelullani ja omalla kisaamisellani olisi jotain merkitystä valmentamiseni tai uskottavuuteni kannalta. Ja onhan niilläkin toki merkitystä, vaikka aina löytyykin kovakuntoisempi koutsi, joka juoksee tai polkee pyörää kovempaa, kuin sinä itse. Mutta tämäkään ei ole se tärkein asia. Ei lähimainkaan.

Tärkeintä  elämässä, valmentamisessa ja kaikessa

Valmentamisessa ei ole tärkeintä, se montako seuraajaa sinulla on sosiaalisessa mediassa. Millainen pöhinä Facebook-seinälläsi tai Instagramissa käy ja montako tykkäystä saat. Onhan se kivaa, mutta ei lainkaan tärkeintä.

Valmentamisessa tärkeintä on sama asia, kuin elämässä yleensä. Kuunnella toista ihmistä.
Kun pysähdyt, kuuntelet ja olet läsnä, kuulet ilot ja surut asiakkailtasi, voit oppia jotain. Voit oppia tuntemaan asiakkaasi. Pikkuhiljaa, pala palalta he kertovat sinulle tarinaansa. Se kertoo luottamuksesta. Luottamuksesta joka ansaitaan ja luottamuksesta, jota ei ikinä rikota.

Se, että kuuntelet toista ihmistä, auttaa sinua löytämään ne oikeat sanat. Ne sanat jotka asiakas ehkä jo tietää, mutta haluaa kuulla ne juuri sinulta. Sanat, jotka oikein aseteltuna saavat epätoivon väistymään, uskon itseensä palaamaan ja joskus myös pyörän kulkemaan kovempaa.

Kuuntele ihmistä, se on tärkeintä valmentamisessa.

Lue lisää:

Valmennusfilosofiani

Tarinani valmentajaksi

 

Seuraa, tykkää, jaa...:)

Tarina pohjoisesta

Kohti vuoren huippua, kohti tavoitetta

On aivan hiljaista, kuuluu vain suksien kahina ja sauvojen äänet, kun hiihdän eteenpäin. Katson ylöspäin ja mietin sopivaa kohtaa tehdä seuraava käännös, kun etenemme jyrkkää rinnettä sik-sakkia kohti edessä aukeavaa kurun suuta. Lunta on paljon, leveä vapaalaskusuksikin painuu siihen polvea myöten. Tunnustelen hiihtäessäni sauvalla lumen kerroksia. Mitään erikoista ei tunnu, jatkan rauhallista etenemistä yhä ylemmäs ja ylemmäs. Laskukaverini seuraavat kauempana, reilujen välimatkojen päässä. Se on turvallisuustekijä. Jos lumi lähtee liikkeelle, niin emme ole kaikki samassa nipussa.

Ellendaltinden

Ystävät, vuoret ja lumi

On vuosi 2010, maaliskuun loppu.. Olemme ystävieni kanssa pienessä Lakselvbuktin kylässä Lyngenissä, Pohjois-Norjassa. Majapaikkamme, Tomasnes, on lammasfarmarilta vuokrattu pieni vanha talo vuoren juurella. Ikkunasta näkyy vuonolle, toisessa suunnassa kohoaa upea Lakselvtindanen massiivi. Päivät kuluvat vuorilla, illat kokaten, saunoen ja varusteita huoltaen. Kaukana ovat kiire ja stressi. On vain ystävät, vuoret ja lumi.

Kurun alla oleva kenttä kapenee ja jyrkkenee. Se tekee hiihtäen tapahtuvasta etenemisestä vaikeampaa. Päätän tehdä poikkarin kallionlohkareen alapuolelle. Siinä on hyvä suojaisa paikka pitää tauko, syödä eväitä ja laittaa sukset reppuun. Kiipeäminen saisi jatkua jääraudat jalassa kohtisuoraa kurua ylös. Pikkuhiljaa kaikki olemme taas kasassa. Syömme eväitä, ihailemme korkealta avautuvia maisemia. Pohdimme lumitilannetta. Lumi vaikuttaa edelleen stabiililta, eikä sieltä erotu kerroksia, jotka romahtaessaan tai liukuessaan saisivat aikaan lumivyöryn. Riskejä ei oteta.

On aika jatkaa matkaa. Eteneminen on nyt raskaampaa, vuorottelemme reitin avaajana. Matka kuitenkin taittuu nopeasti, sillä joka askeleella olemme lähempänä tavoitettamme. 50 askelta ja tauko. 50 askelta ja tauko… Kuru kapenee ja muuttuu jäiseksi ylhäältä. Viimeiset kymmenet metrit ja olemme viimein perillä. 

Pohjoiskuru

Fiiliksiä

Aamut Tomasnesissä ovat parhautta. Kaikessa rauhassa keittelemme puurot ja kahvit. Aurinko nousee pikkuhiljaa valaisemaan vuoren takaa. Nettiin ei ole tarvetta mennä, sillä Torbjörnin wi-fi kantaa vain nippa nappa keittiön ikkunan ääreen – jos se toimii. Luemme karttoja, katselemme edellisen päivän laskukuvia. Mietimme mistä löytyisi parhaat laskut juuri tänä päivänä, juuri tällä kelillä. Kaikkialla roikkuu kuivumassa olevia laskuvaatteita. Keittiön verhotangot ovat sopiva paikka skinien, suksen pohjaan liimattavien nousukarvojen, kuivattamiselle.

Tuohon aikaan Lakselvdalen, laakso Lyngenin-niemimaan lounaiskulmassa, oli keväisin suomalaisen laskuporukan kansoittama. Lähes kaikki suksiboksi katolla vastaan tulleet autot olivat Suomen rekisterissä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että vuorilla olisi ollut ruuhkaa. Aamuisin saattoi ihan hyvin valita oman vuoren minne mennä, eikä siellä ollut käynyt välttämättä kukaan moneen viikkoon. Ei ehkä koko kaudella. Alue on niin laaja, vuoria on niin paljon, että laskettavaa riittää kaikille.

Kurun yläosasta huipulle olisi parikymmentä metriä lähes kohtisuoraa kalliota kiivettäväksi. Emme ole kiinnostuneet huipulle pääsystä, vaan siitä mikä meitä odottaa. Olemme nousseet yhden Lyngenin klassikoista, Ellendaltindenin (1345 m) pohjoiskurun. Nyt pääsisimme laskemaan tuon kurun hyvällä lumella. Edessämme odottaa 600 korkeusmetriä 30-40 asteista kurua ja sen alla laaja kenttä alas laaksoon. 

Yläosan jäinen osuus on lyhyt ja lumi tuntui hyvältä suksen alla. Laskemme vuorotellen, siten että pysähdymme aina kallion suojaan, seuraavan laskijan laskiessa hieman pidemmälle. Näin jokainen pääsee laskemaan koskematonta lunta ja toisaalta joku olisi aina lähellä varmistamassa, jos jotain tapahtuisi. Kuru päättyy ja laaja alakenttä aukeaa edessäni. Lisään vauhtia ja laajennan kaarrosta. Aurinko paistaa. Nautin. Laakson pohja lähestyy ja pysähdyn. Heitämme yläfemmoja ja fiilistelemme laskua. Pikkuhiljaa lähdemme taittamaan matkaa hiihtämällä, laakson pohjaa seuraillen takaisin autolle. Palaamme mökille, pistämme saunan lämpiämään. Taas yksi hieno päivä takana!

Done!

Tavoitteita

Lyngenissä ei ole hiihtohissejä. Ainoa hiihtohissi olet sinä itse. “Earn your turns” – sanovat ja se pitää paikkansa. Itse noustut metrit maistuvat laskiessakin aivan eriltä, kuin hissillä avustetut. Se, että voi nauttia pitkistä päivistä vuorilla saadakseen vain ehkä yhden laskun, edellyttää sitä, että pystyy nauttimaan myös kiipeämisestä. Se vaatii luonnollisesti tietyn peruskunnon, jotta se on fyysisesti mahdollista. 

Se vaatii myös tavoitteellisuutta. Vuorilla, jos missään, tavoitteellisuus ja tavoitteiden asettaminen konkretisoituu. Valitse tavoite, joka on innostava ja jossa on haastetta. Pilko matka kohti tavoitettasi välietapeihin, jotta voit todeta matkan etenemisen. Sen jälkeen tarvitaan vain työntekoa, kohti tavoitetta. Kun olet huipulla, olet saavuttanut tavoitteesi ja palkinto odottaa laskun muodossa. Kaikki tämä pätee niin arkielämässä, kuin liikunnallisissa tavoitteissakin.

Ystävyyttä

Vuorilla ystävyys syvenee. Se on syvää luottamusta ja kunnioitusta. Hetkeäkään epäröimättä nämä kaverit kantaisivat minut alas vuorelta, jos jotain sattuisi. Sama tietenkin toisinkin päin. Vaikkemme ole nähneet vuosiin, niin nämä kaverit säilyvät ystävinäni. Kun taas tapaamme, juttu jatkuu siitä mihin se jäi.

Ehkä vielä jonain päivänä taas laskemme yhdessä.

Haluatko lukea lisää taustastani ja kuinka minusta tuli liikunta-alan yrittäjä? Tarinani

Seuraa, tykkää, jaa...:)

Tarinani valmentajaksi

Jokaisella meistä on oma historiamme, sarja tapahtumia, joka lopulta teki kustakin meistä sen, mitä olemme tänään. Tässä minun tarinani.

Muutamia vuosia sitten suuren taloremonttimme jälkimainingeissa, tulin taas töistä kotiin lopen uupuneena ja lysähdin sohvalle. Katselin lattialla touhuavaa esikoistamme. Inhosin tilannetta, jossa minulla oli aivan liikaa töitä, enkä ollut ehtinyt pitää omasta kunnostani huolta. En ollut rapakunnossa, mutta hyvää vauhtia suistumassa sille uralle, jos en tekisi mitään. Näin mielessäni kuvan itsestäni kymmenen vuoden päästä, edelleen makaamassa sohvalla raskaan työpäivän jälkeen. Ei, ei se en ole minä! Asialle pitää tehdä jotain, jos aion touhuta lasteni kanssa tulevina vuosina. Ja millaisen esimerkin annan lapsilleni, tekemällä jotain sellaista jota itse inhoan?

Kynttilän polttoa molemmista päistä

Takana oli reilun vuosikymmenen ajanjakso, jolloin olin käytännössä vain tehnyt töitä ja nukkunut. Enimmäkseen ensiksi mainittua, jälkimmäisestä tinkien. Nyt se alkoi vaatia veronsa. Aikaisemmasta unelma-ammatista oli pikkuhiljaa tulossa riippakivi. Ja aiemmin onnistumisia ruokkineet onnistumiset, olivat nyt hiljalleen kääntymässä vastakkaiseen suuntaan. Ensimmäisen 10 vuoden ilotulitus työelämässä ja silloisten tavoitteiden saavuttaminen oli johtanut siihen, että harhailin töiden kanssa kuin vene ilman airoja. Ilman selkeää päämäärää, jota kohti pyrkiä. Seuraava steppi johdonmukaisessa kasvustrategiassa, jota olin maatilallani noudattanut edellisen kymmenen vuotta, tuntui nyt liian isolta askeleelta. En vain ymmärtänyt tuolloin, että muunkinlaisia tavoitteita voisi olla, kuin jatkuvan kasvun tie.

Olin sen verran havahtunut pitämään itsestäni huolta, että olin muutaman vuoden ajan käynyt säännöllisesti hieronnassa. Hierojani oli kovana pyörämiehenä houkutellut minua pitkään maastopyörälenkille ja onnistuikin lopulta siinämäärin, että ostin itselleni uuden maastopyörän. Ajelin satunnaisesti, osallistuin joihinkin kuntotapahtumiin käytännössä yhtään harjoittelematta. Jotenkin pitkäkestoisissa suorituksissa tuntui vain kulkevan ja siitä kypsyi ajatus, että kestävyyslajeissa voisi olla jotain minulle.

Sanoista tekoihin

Kului vuosi ja ajatus tavoitteellisen liikunnan aloittamisesta oli jäänyt kytemään mieleeni. Ei niin, että olisin silti tehnyt mitään konkreettista. Kunnes sitten kerran taloa maalatessani kuuntelin Peltsiä Yle Puheelta ja aiheena oli triathlon. ”90% terveistä suomalaisista aikuisista pystyy suorittamaan triathlonin täysmatkan halutessaan”- tyyppinen lause jäi mieleeni. Olisiko tuossa minulle tarpeeksi suuri projekti, jonka kanssa joutuisin askartelemaan kauan? Asetin tavoitteeksi tehdä Ironmanin, ennen kuin täyttäisin 50 vuotta, johon minulla olisi aikaa n.11,5v. Kun joutuisin tekemään Ironmanin eteen töitä vuosikaudet, minun muutettava elämäntapojani liikunnallisempaan suuntaan ja kun projekti olisi valmis, olisin hyvässä kunnossa. Ja jos olisin pitänyt itseni vuosikymmenen hyvässä kunnossa, olisi lähtökohdat olla hyvässä kunnossa myös kuusikymppisenä jne… Se kuulosti inspiroivalta! Tuumasta toimeen siis!

Tavoitteellisen harjoittelun vuosien aikana olen monta kertaa löytänyt itseni epämukavuusalueelta, mutta useammin olen kohdannut positiivisia fiiliksiä onnistumisten myötä ja se on tuonut omalta osaltaan pystyvyyden tunnetta esille. Siksi liikunta toimikin niin hyvin työn vastapainona, sillä työuupumuksen kourissa kamppailevalle maatalousyrittäjälle ei päivittäisistä töistä paljoa onnistumisen hetkiä löytynyt. Se lopulta johtikin päätökseen kouluttautua liikunta-alalle itsekin.

Koulun penkille

Personal Trainer-koulutus tuntui olevan nopein reitti alalle, sinne siis. Heti alusta asti oli selvää, että tulisin työskentelemään kestävyyslajien harrastajien parissa. Koulutuksen aloitti muistaakseni 17 opiskelijaa, joista 16 oli enemmän tai vähemmän kuntosalitaustaisia henkilöitä. Ja sitten oli se yksi outo lintu, joka ui, juoksi ja pyöräili. Ei se mitään, huipputyyppejä koko jengi! Jossain vaiheessa PT-koulutus oli valmis, tiedon jano oli valtava, ja eikun uutta tietoa hakemaan seuraaviin koulutuksiin, uusien huipputyyppien kanssa!

Samalla valmennustoiminnan kehittymisen kanssa, on myös maatilalle löytymässä uusi suunta. Se helpottaa niin fyysistä- kuin psyykkistäkin kuormitusta ja se ”iso pyörä” joka välissä ehti jauhaa muutaman vuoden epäonnistumisia on hiljalleen kääntymässä taas positiivisempaan suuntaan. Joka päivä, kun saan tavalla tai toisella olla tekemisissä liikunnan kanssa vie minua kohti tavoitettani. Nyt 43 vuotiaana, olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan.
Joka päivä jaksan olla kiitollinen siitä päätöksestä, etten jäänyt sohvalle.

Toivottavasti tämä tarinani inspiroi Sinuakin, sillä jokainen suuri muutos lähtee pienistä asioista liikkeelle. Se ensimmäinen askel on vain uskallettava ottaa

Seuraa, tykkää, jaa...:)