Blogi

Jaoin aiemmin syksyllä Facebookin valmentajasivuillani postauksen Janne Kallion matkasta kohti Konaa, Ironmanin maailmanmestaruuskisoja

Jannen tarina oli hieno kertomus siitä, kuinka tuloksia saavutetaan sinnikkäällä työllä. Jos ei heti, niin ehkä myöhemmin, mutta kuitenkin pienistä (tai vähän isommistakin) vastoinkäymisistä lannistumatta.

Se oli kertomus periksiantamattomuudesta ja hänen vastoinkäymistensä määrä nousee osittain jo koomiselle tasolle. Kuitenkin tavoite kirkkaana mielessään hän jatkoi vuodesta toiseen Kona-paikan metsästystä, ja onnistui siinä lopulta. Voit lukea tarinan kirjoituksen lopusta löytyvän linkin takaa

Tarina jäi pyörimään takaraivooni ja minusta on tuntunut, että tämä aihe ansaitsisi tulla käsitellyksi blogissani jossain vaiheessa.

Myös me tavan kuntoilijat voisimme hyötyä noista opeista. Ehkä epäonnistumisista tai vaikeuksista uskalletaan puhua liian vähän? Kirjoituksesta inspiroituneena kokosin tähän muutaman ajatuksen siitä, miten me voisimme hyötyä noista kokemuksista. Kuinka voisimme oppia matkan varrella ja olla vahvempia tulevaisuudessa, kun emme luovuta.

Huonosti sujunut harjoitus tai kisa, ei ole maailmanloppu.

Epäonnistumisesta ylipääseminen ottaa oman aikansa. Se vaatii ajatustyötä omassa päässä sekä ajatusten vaihtoa muiden ihmisten kanssa. Kirjoittelin joskus epäonnistumisesta ja siihen suhtautumisesta täällä blogissani. Linkin kirjoitukseen löydät tästä.

Jos (ja kun) kohtaat vastoinkäymisiä, niin sen sijaan, että heität hanskat tiskiin ja ripottelet tuhkaa päällesi, voisit kuitenkin ehkä miettiä, mitkä asiat onnistuivat hyvin.  Missä olit hyvä ja mikä toimi ja hakea niistä hetkistä ja tilanteista positiivisuuden kokemuksia. Toisaalta raa’an rehellinen analyysi siitä, missä olisi kehitettävää, auttaa seuraavalla kerralla olemaan parempi vastaavassa tilanteessa. Voit oppia jotain ja olla seuraavalla kerralla vahvempi. Jatkossa  epäonnistumisen tunteita aiheuttanut tilanne ei hetkeuta sinua samalla tavalla. Kohautat olkapäitäsi ja toteat vain kuivasti: “Been there, done that” ja jatkat matkaasi.

Se on kuitenkin loppujen lopuksi vain urheilua.

Vaikka motivoituneet kuntoilijat ja urheilijat suhtautuvat harjoitteluun ja kisaamiseen tosissaan, se on kuitenkin vain urheilua, eikä se määritä sinua ihmisenä.

Vaikka matkallasi kohti tavoitteita kohtaisit haasteita ja vastoinkäymisiä, ole armollinen itsellesi. Kisan tulos ei ole sama kuin sinä itse. Läheisesi eivät ole läheisiäsi vain siksi, että olet saavuttanut jonkun tietyn tuloksen tai sijoituksen jossain kilpailussa. Aurinko nousee seuraavanakin päivänä, vaikka olisi flopannut suorituksesi kuinka pahasti tahansa. Lapsiasi ei kiinnosta pätkääkään olitko viides, 50. vai 500. – kunhan tulet pian kotiin.

Joskus asiat vain tapahtuvat, halusit tai et.

Jos yksittäinen harjoitus, harjoituskausi tai kisa ei sujunut mielestäsi niin kuin suunnittelit, tai olit asettanut tavoitteeksi, voit kokea pettymyksen tunteita. Se on aivan normaalia ja kuuluukin asiaan, jos itselle tärkeät asiat eivät toteudukaan toivomallasi tavalla. Arki kuitenkin tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa. Perheessä, työssä, tai ympäristössäsi tulee vastaan tilanteita, jotka vaikuttavat elämäämme ja sitä kautta harjoitteluumme tai kisaamiseemme. Et voi kontrolloida kaikkea, eikä sinun tarvitsekaan. 

Pyri tekemään asiat niin hyvin, kuin kulloisessakin tilanteessa pystyt, silloin ei tarvitse jossitella. Jos et voi noudattaa suunnitelmiasi, voit miettiä mikä olisi juuri siinä nimenomaisessa tilanteessa seuraavaksi paras tapa toimia siten, että se veisi sinua kohti tavoitettasi.

Jos tunnin lenkki ei ole mahdollinen, koska elämä tapahtuu, voit käyttää ehkä viisi minuuttia venyttelyyn.

Pidä tavoitteesi kirkkaana mielessäsi.

Pilko matka tavoitettasi kohti sopiviin välietappeihin. Elä tässä ja nyt. Opettele nauttimaan matkasta, niin silloin pienet vastoinkäymiset eivät lannista sinua, kun matka itsessään on jännittävä ja inspiroiva. Kun tavoitteesi ovat koko ajan kirkkaana mielessäsi, tiedät olevasi matkalla niitä kohti, vaikka hetkellisiä vastoinkäymisiä ilmaantuisikin tiellesi.

PS. Muista pitää hauskaa harjoitellessasi!

Never give up!

Janne Kallion tarina: How (not)to qualify for Kona (englanniksi) Suunto.com

Hei sinä somettaja, joka harrastat, tai haluaisit aloittaa harrastamaan kestävyysliikuntaa!

Tämä on sinulle! Jos Face, Insta, blogit ja vlogit (jamitänäitänyton) on sinulla hallussa, sinulla on muitakin seuraajia, kuin velvollisuudentuntoiset sukulaiset, niin meillä voisi olla yhteiset intressit.

Tarjoan sinulle n.10kk kestävän valmennuksen valitsemaasi tapahtumaan kesällä 2020. Lajisi voisi olla vaikkapa polkujuoksu, mtb tai triathlon.

Vastineeksi odotan sinulta säntillistä asennetta harjoitteluun, säännöllisiä postauksia treeneistä ja treenifiiliksistä eri somekanaviin. Esim 1-2krt/vko. Lisäksi voisit kirjoittaa blogiisi matkastasi kohti tavoitettasi (tai vierailla minun blogissani) kuukausittain

Minä saan näkyvyyttä,  sinä harjoistusohjelman kohti tavoitettasi! Reilu peli, kaikki voittavat!

Valmennus tapahtuu pääosin etänä, joten periaatteessa sijainnillasi ei ole merkitystä. Laita sähköpostia osoitteeseen valmentaja@pekkakauranen.fi ja kerro hieman itsestäsi ja tavoitteistasi liikunnan saralla, sekä miksi juuri sinä olet etsimäni henkilö.

Valinta tapahtuu 20.9.2019

Voit käydä tutustustumassa tapaani valmentaa lukemalla valmennusfilosofiani , sekä asiakastarinoita

Kisaraportti

Päätös tämän vuotiseen Levin kisaan osallistumisesta oli tehty jo vuosi sitten edellisen kisan aikana. Finntriathlonin ilmoitus syksyllä, jättää Levi pois ohjelmasta, ehti aiheuttaa jo hieman harmitusta, mutta onneksi pieni ja pippurinen Lapland Triathlon Levi -triathlonseura otti järjestysvastuun ja viivalle päästiin tänäkin vuonna

Valmistautuminen

Harjoituskausi oli sujunut kuin unelma huhtikuun loppuun saakka, jolloin jouduin jättämään juoksun hetkeksi jopa pois harjoitusohjelmasta lonkan kivun takia. Syy löytyi fyssarilla käynnin jälkeen. Ongelma ei ollut iso, mutta vaati lepoa iskutukselta ja oman pakara/takareisi treeniohjelmansa, joten harjoittelun focus siirtyi pyörän päälle ja uintiin. Juoksutekniikkaan tuli myös muutosta, sillä nilkkani oli ollut aikaisemmin suhteellisen passiivinen juostessa.  Myös kauden ensimmäinen kisa, Oulun Terwamaratonin puolikas jäi samasta syystä väliin. Juoksumäärä touko- kesäkuussa oli vain kolmannes vuoden takaiseen nähden. Heinäkuussa sain juostua muutamia hyviä harjoituksia poluilla, joten kevään tilanteeseen nähden olisi voinut olla huonomminkin.

Kisaviikko

Kisaa edeltävä viikko sujui, kuten normaalisti tankatessa ja kisajännityksen kasvaessa. Töiden suhteen ei kauheita rästejä tarvinnut tehdä alta pois, joten tilanne oli varsin hyvin hallinnassa. Pari edellistä viikkoa olivat olleet aika napakoita treenimäärältään ja tehoiltaan. Jouduin hieman keventämään jälkimmäistä viikkoa, sillä palautumista olisi kuunneltava nyt tarkalla korvalla. Lievä kurkkukipu kisaviikon tiistai-aamuna hieman hätkäytti, palautumisindeksin laskuun yhdistettynä, mutta oli vain ohimenevää onneksi.

Leville

Perjantai oli ajopäivä Leville perheen kanssa. Fiilis perillä oli toisaalta innostunut ja toisaalta kisajännitys alkoi nousemaan. Kävin hieman tutustumassa juoksureitin alkuun poikien kanssa illalla maastopyörillä.

Lauantaita vasten nukuin aika levottomasti, kuitenkin ehkä 7h. Kisajännitys oli käsinkosketeltavaa. Startti olisi vasta klo 15,  joten se aiheutti myös hieman poikkeuksia rutiineihin mm. kisaa edeltävän ruokailun osalta.

Kävin kisapäivän aamuna hieman juoksemassa polulla. Lämpötila oli n.+25C ja syke tuntui olevan pilvissä kevyesti hölkätessäkin. Kävelin osan matkaa, mutta silti syketaso oli n.10-15 lyöntiä yli normaalin. 

Sää kisan aikana tulisi olemaan lämmin, ellei jopa kuuma. Perjantain lämpötila oli auton mittarin mukaan n.+31 ja kolmea kymppiä hätyyteltiin lauantai iltapäivänäkin. 

Pyörän päälle lähti kaksi pulloa elektrolyyttiä + yksi puhdas vesi + geelipullo jossa 12kpl High5:n geelejä. Reitin varrelta sitte juottopisteiltä juomaa tarpeen mukaan lisää. Juoksuun lähti 1,5L elektrolyyttiä juomarepussa, sekä 6 geeliä pikkupulloissa. Ylimääräisenä, Siripirejä, muutama geelipussi ja suolaa. 

Myös kypärän valintaa joutui hieman miettimään lämpötilan vuoksi ja päädyin vaihtamaan umpinaisen aero-kypärän hyvinkin avonaiseen MTB-kypärään ja juoksulaseihin. Ratkaisuna kahdesta huonosta kuitenkin parempi. Parempi menettää hieman aikaa, kuin paistua kypärän sisälle.

Pitkälle matkalle starttasi tänä vuonna reilut parikymmentä osallistujaa. Tunnelma uintialueella oli rento, mutta toisaalta kihelmöivä jännitys oli varmasti kaikkien vatsan pohjassa. Kohta mentäisiin ja nautittaisiin matkasta.

Kisa

Uinti 1,9km 00:48:49 (sij 21/24)

Uinnin tavoite oli uida 1,9km rauhassa hötkyilemättä. Tehdä varma suoritus ja saada uintiosuudelta aika (v.2018 keskeytin uinnin). Vesi oli järjestäjän ilmoituksen mukaan +20,1C, mutta lähde pohjaisen järven lämpötila vaihteli aika jyrkästikin välillä. Uinti oli rentoa tekemistä, mutta hidasta. Toisaalta edessä olisi 154km aikaa kuroa etumatkaa kiinni, joten ennakoidusta 45min uintiajasta jäämisellä ei ollut mitään merkitystä.

T1 00:06:42 

Pohkeet pyrkivät kramppaamaan rantautuessa. Märkäpuvun riisumiseen tuntui kuluvan ikuisuus ja 600m juoksu T1:een meni jalkoja juoksuun totutellessa ja kramppeja vältellessä. Minuutti ylimääräistä ehkä noiden takia

Pyörä 132km 04:24:20 (sij 4/24)

Olin onnistunut sammuttamaan mittauksen sykemittarista lajia vaihtaessani, joten pyöräosuus alkoi askartelulla laittaa mittaus uudestaan päälle. Noin kilometrin kohdalla sain kellon taas päälle, ja syke oli lähes 170bpm, joten hieman painetta pois polkimilta. Jalat tuntuivat alussa todella voimattomilta ja syke aamullisen juoksun tapaan hieman koholla rasitustasoon nähden. Tavoitteena oli vetää alkuun 10km melko rauhassa keveillä kammilla, mutta siinä se syke silti pyöri 160bpm kahtapuolen. Toisaalta fiilis oli hyvä ja vauhtia piisasi, niin annoin mennä. Ensimmäinen ohitettava tuli vastaan Kittilän lentokentän tienoilla ja kaikkiaan sain kuitattua pyöräosuuden aikana 13 selkää.

Ensimmäinen 80km meni n.32km keskinopeudella Ylläsjärvelle asti. Loput 50km meni niska kyyryssä yltyvään koillisenpuoleiseen vastatuuleen polkiessa.

Lämpötila lähti laskuun tuulen myötä, joten loppumatka meni ehkä parinkymmenen asteen viileydessä. Juomaa kului pyörän päällä silti 3L ilman tarvetta tyhjennykselle. 

Pyörä oli kokonaisuutena perusvarmaa tekemistä. Ei ongelmia, eikä toisaalta euforian hetkiäkään. Poroja näkyi muutama

T2 00:02:09

Toinen vaihto meni sujuvasti ilman ongelmia. Läpsyt kannustajille ja pääsin liikkeelle M40 sarjan 4.sijalta. 

Juoksu 02:54:26 (sij 4/22) 

Jalat tuntuivat hyviltä juosta, fiilis oli korkealla ja kohta päästäisiin poluille! Ensimmäinen 6km oli kokenut reittimuutoksen viime vuodesta ja leveä latupohja oli vaihtunut neulaspolkuun. Sopi minulle. Ensimmäinen ohittaja tuli takaa Kätkää lähestyttäessä, toisaalta ensimmäiset selät tulivat vastaan Kätkän nousussa. Ilma oli viileää ja tuuli piti itikat loitolla. Oli upea tunkata ylös, sillä kohta päästäisiin asiaan! Maisemat huipulta olivat tasamaan asukkaalle jälleen kerran huikaisevat. Hauska yksityiskohta oli, että huomasin nousussa siellä täällä tavallisen retkipyörän jälkiä ja lähellä Kätkän huippua saavutinkin polkupyörää työntävän herrasmiehen, kypärä päässä (tottakai), mutta radiokuulosuojaimet ja numerolappu pyörässä saivat kyllä hetkeksi miettimään, mitä on tekeillä. 

Kätkän huipulta polku alkoi laskeutua ensin loivasti, ennen Sirkan puoleisen pään jyrkempää alamäkeä. Olin viime vuonnakin nautiskellut tästä laskusta ja tänäkin vuonna jalat pelasivat kuin unelma välillä aika jyrkälläkin teknisellä polulla. Tulin lujaa alas ja nautin!

Paluu todellisuuteen koitti kuitenkin pian Immelin rannassa, kun reitti siirtyi taas tielle kohti kylää ja Levi-tuntuirin kierrosta. Maalialueen ohituksessa oli taas upeaa kannustusta ja niin matka jatkui kohti Levi Blackin nousua. Viimeisessä huollossa sain näköyhteyden Blackin nousuun lähteneestä kolmesta kanssakilpailijasta sijoilla 3,4 ja 5.  Jyrkkä meni kohtuullisen hyvällä tasaisella puurtamisella, mutta huipulla pohkeita kiristeli krampin poikaset jo siihen malliin, että juokseminen oli vaikeaa. 3km alamäkeä meni kuitenkin suhteellisen hyvin, kun vaihdoin askelluksen voimakkaasti kantapäälle ja pidin nilkan melko stabiilina. Viimeisellä kilometrillä ennen maalia krampit jopa helpottivat, ja juoksu normalisoitui. Ihmeellistä kuinka juostessa voi palautua vielä reilun 8h tekemisen jälkeen.

Panoraman portaissa askel kulki jo hyvin ja sain askelluksen pidettyä nopeana. 

Maaliin ajassa 8h 16min 27s

Sijoitus kokonaiskisassa 8. (sarjan M40 kakkonen)

Kisa oli suht tasainen ja sijat 2-8 olivat kaikki n.10min sisällä. Voittaja Lieven De Rycke oli taas ihan omilla lukemillaan alle seitsemän tunnin suorituksella. (Hattu päästä, kova on kaveri!)

M40 sarjan voitto jäi 39 sekunnin päähän, ehkä se olisi ollut kirittävissä, jostain kohdasta. En tiedä, eikä sillä ole väliäkään. Olen suoritukseen todella tyytyväinen. 

Kiitokset järjestävälle seuralle upeasta työstä! Kiitokset talkoolaisille! Kaikki järjestelyt toimivat loistavasti, kaikkialla liikenteenohjaajia myöten sateli kannustusta. Reitti on upea, maisemat ovat upeita. Kiitokset perheelleni tuesta ja kannustuksesta, sekä harjoituskaudella, että kisankin aikana. Kiitos kanssakilpailijat! Kiitos Levi!

Aina ei mene niinkuin suunnitellaan. Epäonnistuminen osuu kohdalle jokaiselle jossain vaiheessa. Suhtautuminen epäonnistumiseen vaikuttaa siihen koetko sen voimavaraksi vai estääkö se sinua toteuttamasta unelmiasi

Levi 28.07.2018

”Vesi oli lämmintä. Ehkä lämpimämpää, missä olin koskaan uinut märkäpuvulla. Ympärilläni oli kolmisenkymmentä muuta uimaria. Tein lämmittelyvetoja ja odotin. Mieli oli yhtäaikaa rauhallinen ja kihelmöivän jännittynyt. Torvi törähti lähdön merkiksi ja uimarit lähtivät matkaan. Minä muiden mukana. Edessä oli 1900m ja neljä kierrosta Immeljärven vettä, jota tuuli hieman aallotti. Alku meni hyvin, keskityin omaan tekemiseen.

Reitti suuntautui ulos pienestä poukamasta ja samassa tuli tunne, etten saa happea! Pysähdyin, märkäpuku kiristi, näin loittonevat uimarit edessäni, haukoin henkeä. Jatkoin uintia, hetken mieli oli rauhallinen, uinti sujui, kunnes taas yksi hengitys jäi väliin pienen aallon takia. Hätäännyin, kaikki rentous katosi uinnista, tuntui kuin vanne kiristäisi rintakehääni. Ahdistus iski, taasko kävi näin? Uin turvaveneen kylkeen ja yritin kiskoa märkäpukua ylemmäs, kiroilin ja mietin tilannetta. Päätin jatkaa, aallot keikuttivat, en löytänyt rentoutta uintiin, vilkuilin taakse milloin kärki jyrää ylitseni, vilkuilin turvavenettä, en saanut happea! Luovutin ja uin turvaveneen kylkeen. Kisani oli tässä, viekää minut rantaan.”

Pettymys oli suuri, olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan ja kisa johon olin osallistumassa oli toinen kauden pääkisoistani.

Edellä oli kuvaus ensimmäisestä kymmenestä minuutista Extreme Finntriathlon Levin pitkänmatkan kisasta, jossa jouduin keskeyttämään jo uintiosuuden alussa. Se mitä tapahtui seuraavien minuuttien aikana, muutti suhtautumiseni itseeni, kisaamiseen ja harjoitteluun.

”Roikun veneen perässä matkalla rantaan. Nousin laiturille, jossa minua oli vastassa kisaorganisaation edustaja, sekä ensiapuhenkilö. Vastasin jotain lyhyesti rutiinikysymyksiin, ”mitä tapahtui, oletko OK, tarvitsetko ensiapua?” Kunnes minulta kysyttiin, ”haluatko jatkaa kisassa mukana? Siis keskeyttäneenä, mutta voit silti tehdä pyörä- ja juoksuosuuden loppuun?”

Se tarkoitti 130km:n pyöräilyä ja perään 22km:n polkujuoksua, yhteensä noin 7h vauhtikestävyysharjoitusta ja noin 1700:aa korkeuserometriä. Mietin kaksi sekunttia ja vastasin hymy huulilla ”Tottakai!”

Häpeän kupla

Olin keskeyttänyt aiemminkin, sprinttikisan edellisenä vuonna. Tilanne oli samankaltainen. Haukoin vettä, hätäännyin ja keskeytin. Olisin silloinkin saanut mahdollisuuden suorittaa kisan loppuun keskeyttäneenä, mutta sulkeuduin omaan häpeän ja vihan kuplaani. Häpesin ja vihasin itseäni, olin epäonnistunut katsojien edessä, olin keskeyttänyt. Olin valmis hautaamaan tuolloin koko suuren unelmani Ironmanin suorittamisesta jonain päivänä. Olin valmis myymään pyöräni, olin valmis luovuttamaan. Kuten arvata saattaa, en kisannut sinä päivänä kilpailua loppuun, vaan puhisin tuolloin tunnin verran kuplassani, kunnes saatoin edes puhua kenellekään!

Jokainen epäonnistuu joskus ja minulle ensimmäinen epäonnistuminen osui tuohon sprinttikisaan. En osannut käsitellä ollenkaan sitä, että en pystynytkään suoriutumaan siitä, mistä suurinosa muista kanssakilpailijoista suoriutui. Vertasin itseäni heihin, olin mielestäni epäonnistuja heidän rinnallaan. Ajatus siitä, että olen epäonnistuja sai minut vihaamaan itseäni, sillä en tietenkään halunnut olla epäonnistuja. Ajatus epäonnistumisesta sai minut suunnittelemaan pyörän myyntiä, vaikka pyöräosuus on minun ehdoton vahvuuteeni triathlonissa. Olin valmis hautaamaan koko unelmani Ironmanista, vain siksi, että minulla oli ajatus, että olen huonompi kuin muut. Ajatus siitä, että olin epäonnistuja.

Epäonnistujasta onnistujaksi

Nyt Levin kisassa, uinnin keskeytyksen jälkeen olin täysin erilaisessa mielentilassa. Pystyin hyväksymään sen, että olin keskeyttänyt. Tiesin olevani fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta tiesin että uintini suhteen oli otettava taas lusikka kauniiseen käteen. Kehittyäkseni uimarina, minun olisi harjoiteltava lisää etenkin avovesiuintia, se tuli selväksi. Se oli fakta, jota ei voinut muuttaa. Miksi siis jäädä vellomaan sen asian kanssa? Jos en voinut suorittaa koko kisaa läpi, voisin ehkä tehdä parhaani siinä hetkessä. Voisin tehdä parhaani pyöräosuudella ja ennen kaikkea polkujuoksussa, jota olin odottanut paljon!

Kun olin vastannut kisaorganisaation edustajalle: ”Tottakai!”, olin siinä samassa hetkessä taas täynnä intoa, täynnä adrenaliinia, halua tehdä parhaani.

Näin jälkeenpäin muistelen Levin kisaa yhtenä parhaimmistani, vaikka keskeytinkin. Vieläkin syke nousee, tunnen adrenaliinin virtaavan kehooni ja karvojen nousevan pystyyn, kun mietin kisan kulkua. Pyöräosuus kulki kokonaisuutena hyvin. Vaikka välillä oli vaikeampia hetkiä, löysin keinot niistä ylipääsemiseen. Juoksuosuus oli yhtä juhlaa. Vaikka reitti oli paikoin haastava, onnistuin pitämään vauhdin yllä ja pystyin toteuttamaan ennakkosuunnitelmaani. Olin niin iloinen siitä, että päätin jatkaa! Tunsi oloni vahvaksi, saavutin edellämenijöitä, saavutin minut pyöräosuuden puolessa välissä ohittaneen kilpakumppanin 60km myöhemmin Levi Blackin nousussa. Yhtäkkiä ymmärsin, että jos itsestä tuntuu välillä pahalta, ei se kauhean helppoa ole kanssakilpailijoillakaan.

Jos olisin uintiosuuden jälkeen käpertynyt taas omaan kuplaani, koko tämä hieno päivä olisi jäänyt minulta kokematta! En olisi saanut tuntea sitä riemua, kun askel on kevyt vielä pitkän pyöräosuuden jälkeen. En olisi voinut ihailla Levitunturin huipulta avautuvia kesäillan maisemia, kun juoksen rennosti alamäkeen kohti maalia. En muistellut epäonnistumista uinnissa, olin vain onnellinen siinä hetkessä. Olin tehnyt parhaani! Edes se fakta, että perusuinnilla olisin ollut tulosluettelossa aika korkealla, ei vähentänyt riemuani. Ei tarvinnut jossitella, olin onnellinen siinä hetkessä hyvien suoritusten jälkeen.

Mitä tapahtui?

Näiden kahden tilanteen välillä oli aikaa kulunut noin vuosi, mutta ero niiden välillä oli huima. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä?

Sprintin jälkeen, kun pahin pettymys oli haihtunut, puhuin asiasta kaikken kanssa jotka vain jaksoivat minua kuunnella. Silloisen valmentajani, vaimoni ja treenikavereitteni kanssa. Sainpa myös puhelimitse psyykkistävalmennusta asian käsittelyyn. Kaikkien taholta viesti oli selkeä. Jokaiselle tapahtuu epäonnistumisia, ei muuta kuin eteenpäin tavoitetta kohti, ilman vellomista mennessä. Saatoin edelleen pitää itseäni triathlonistina. Viikko tuon sprintin keskeytyksen jälkeen tein ensimmäisen puolimatkani Tahkolla täysin ongelmitta.  Levin kisan kohdalla tilanne oli jo kertaallen käsitelty, eikä se enää musertanut unelmiani., eikä tehnyt minusta huonompaa ihmistä. Aina kaikki ei suju suunnitelmien mukaan ja on vain hyväksyttävä tilanne ja tehtävä parhaansa. Tilanne ei muutu jäämällä siihen vellomaan. Miksi luovuttaisin, jos sijaan voisinkin tehdä parhaani siinä tilanteessa?

Voi sanoa, että epäonnistuminen tekee ihmisestä inhimillisemmän. Kukaan meistä ei ole täydellinen, jokainen epäonnistuu joskus. Epäonnistumista ei tule pelätä, eikä lakata tekemästä itselle tärkeitä asioita vain siksi, että siihen liittyy riski epäonnistumisesta. Jokaisessa epäonnistumisessa on kyse tilaisuudesta oppia jotain uutta itsestä tai tilanteesta. Jokainen epäonnistuminen tekee meistä vahvemman, miksi siis pelätä sitä?

Uskalla!

Voit kokeilla suhteuttaa kokemaasi epäonnistumista. Mikä tosiasiassa muuttui epäonnistumisen jälkeen? Aurinko nousi seuraavanakin aamuna. Perheesi, puolisosi, lapsesi todennäköisesti rakastavat sinua ihan yhtä paljon, vaikka olisitkin mielestäsi epäonnistunut.

Uskalla tavoitella isojakin tavoitteita, unelmiasi! Uskalla uskoa itseesi ja tehdä töitä tavoitteittesi eteen. Ja jos ja kun jossain vaiheessa epäonnistut, niin voit vain todeta asian, että näin kävi. Nouset ylös, pyyhit pölyt vaatteistasi ja mietit mitä hienoa voit saavuttaakaan kun jatkat!

Blogin etusivu