Jos saan olla terve

Kirjoittanut: Riikka Harjula

Olen hyvin onnekas, sillä olen aina ollut perusterve ihminen. En ole koskaan joutunut leikkuupöydälle, kärsinyt jatkuvista kivuista, käsiäni tai jalkojani ei ole kipsattu, minulla ei ole vaikeita allergioista, enkä joudu popsimaan lääkkeitä. Lapsenakaan en kärsinyt niistä, ah niin yleisistä korvatulehduskierteistä, tai talvisin ilmestyvistä ikävistä ihottumista. Ainut pienen pieni särö loistavassa terveydentilassani on suvussani kulkeva vitsaus eli aurallinen migreeni, josta kärsin toisinaan, erityisesti stressaantuneena tai vastavuoroisesti kun olen täysin stressitön eli lomilla. Olen kuitenkin oppinut tämän kanssa elämään, eikä se arkeani haittaa – aura, lääkkeet, lepoa noin pari tuntia ja taas mennään!

En kuitenkaan suhtaudu hyvään terveyteen itsestäänselvyytenä – päinvastoin. Tiedän, miten ikävää ja vaikeaa sairastaminen on. Olen nähnyt sen läheltä. Liian läheltä ja liian kipeästi. Korona, syöpä tai ihan tavallinen mahatauti saa koko elämän keikahtamaan uuteen asentoon. Yhtäkkiä sairaus sanelee ehdot ja säännöt. ”Tulen huomenna, jos voin paremmin. ”Ehkä jo ensi viikolla voin treenata.” ”Kisat jäävät kyllä nyt väliin.”

Korona on havahduttanut monet (erityisesti terveet) ajattelemaan sairastumista. Mitä jos sairastun? Mitä jos riskiryhmään ikänsä puolesta isäni sairastuu? Pärjääkö naapurin iäkäs nainen vielä yksin kauppareissullaan? Milloin tämä kaikki on ylipäätään vihdoin ohi? Tai se kaikkein kamalin kysymys, kuinka moni meistä tähän kuolee? Korona on koko yhteiskuntaa puhuttava sairaus – monet kuitenkin kamppailevat eri sairauksien kanssa yksin ja vuosia. Jokaiselle, joka on sairastunut toivonkin sydämeni pohjasta voimia ja jaksamista ja totta kai myös toipumista.

Elämän voimavara

Terveyden sanotaan olevan elämän voimavara, joka joko kasvaa tai kuluu. Kun ikää kertyy enempi myös elämän voimavaraa kuluu yleensä enempi kuin kertyy – näin pitäisi periaatteessa olla myös omalla kohdallani, sillä ikäni lähentelee neljääkymmentä. Uskon kuitenkin, että oma terveyteni on nyt parempi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Tämä johtuu siitä, että iän lisäksi elämän voimavaran kasvamiseen ja kulumiseen voimme vaikuttaa myös päivittäisillä valinnoillamme. Yritän tehdä hyviä päätöksiä: liikun, syön terveellisesti, nukun hyvin, järjestän aikaa rentoutumiseen. Ennen kaikkea iän myötä olen tullut tiedostavammaksi ja teen harkitumpia valintoja ja puntaroin tarkkaan päätösten seurauksia.

Fyysisen terveyden lisäksi on muistettava myös henkinen hyvinvointi. Tunne itseni näin hieman varttuneempana paremmin kuin nuorempana, minkä vuoksi tiedän jo aika tarkkaan omat rajana ja hyväksyn ne. Minulle on esimerkiksi äärimmäisen tärkeää saada olla välillä yksin, sillä näin lataan akkuni. Jos päästän akut tyhjiin, seurauksena on totaalinen uupuminen, kiukkuraivo tai jopa ihan fyysinen kuumeilu, jolloin kroppani kertoo: ”kaipaat nyt rauhaa”. Pienet yksinolohetket kotona ovat minulle uusperhe-elämämme saarekkeitani, joita pitkin hyppelehtien jaksan kiireisessä arjessa. Lisäksi pitkänmatkanjuoksu tarjoaa mahdollisuuden toivottuun yksinoloon! Sunnuntain pitkiksenä tein noin 4,5 tunnin lenkin (30 km) ihanassa, aurinkoisessa kevätsäässä seuranani vain kuulokkeissa pulppuava Torey Haydenin uusin Satutettu lapsi. Kroppa oli lenkin jälkeen toki väsynyt, mutta mieli kiitti – nautin suunnattomasti!

Kiitos kehoni

Urheilijoita uhkaavat muiden sairauksien lisäksi lajille tyypilliset vammat, joita juoksijoille ovat esimerkiksi penikkatauti, juoksijan polvi, rasitusmurtumat ja lihasrevähdykset. Olen välttänyt kovenevista treeneistä huolimatta nämä kaikki – ihanaa! Tähän on auttanut varmasti valmentajani laatima tarkka viikoittainen treenisuunnitelma, johon kuuluu myös lepopäiviä (yksin treenatessa ne tahtoivat joskus unohtua). Mutta kiitän myös omaa vartaloani, kehoani, joka jaksaa ottaa kaiken treenin vastaan. Kiitokseksi tästä yritän pitää siitä puolestani mahdollisimman hyvää huolta.

Paljon mukana on toki myös hyvää tuuria. Kaikki voi olla yhtenä hetkenä hyvin ja seuraavana hetkenä aivan toisin – ei tarvita kuin yksi liukastuminen lumen alla piilottelevalla jäällä. Tämä pilaisi treenit jopa viikoiksi. Tai kisaa edeltävä flunssakuume. Uhkamahdollisuuksia on sairastelun puolelta loputtomasti, jos niitä alkaisi listata. Mutta en listaa! Tiedostan riskit ja mahdollisuuden sairastumiseen, mutta olen päättänyt pysyä myönteisenä. Kiitän kehoani ja onnea ja vältän turhia riskejä. Nyt olen terve ja toivottavasti myös huomenna. Toivon myös, myös sinulla terveyttä. Jaksamista ja ilon hetkiä teille kaikille, tänä eriskummallisena aikana!

/Riikka #riikkagoesnutskk55

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Ystäväkirja: Minä ja juokseminen

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Ystäväkirja: minä + juokseminen

Kirjoittanut: Riikka Harjula

Muistatko vielä nuoruudesta ne ihanat ystäväkirjat, joita täytettiin kavereiden kanssa koulussa välitunneilla, synttäreillä tai kun muuten vain vietettiin aikaa porukalla (nuokkarilla notkuen)? Kirjoista löytyi monenmoisia kysymyksiä aina tulevaisuuden haaveista ihastuksiin ja hauskoihin pikku nippelitietoihin kengänkoosta lempijäätelöön.

Koska tänään vietetään ystävänpäivää, ajattelin tehdä pienen aikamatkan menneisyyden ystäväkirjojen aikaan ja vastata kirjan kysymyksiin yhden elämäni tärkeimmän (ja pysyvimmän) matkakumppanin kanssa. Tässä minun ja juoksemisen yhteisvastaukset.

Milloin tutustuitte?

Lapsena leikimme kavereiden kanssa ratsastavamme (näkymättömillä)hevosilla ja laukkasimme pitkin metsiä. Nuoruudessa harrastin monenlaista liikuntaa muun muassa koripalloa, tanssia ja taekwondota. Ensimmäiset muistot oikeista juoksulenkeistä minulla ovat yläasteajoilta. Muistan kun juoksin toisinaan ennen koulua ja englanninopettajani (juoksija hänkin) kuittaili minulle oppitunneilla hyväntahtoisesti aamulenkeistä, joilla oli nähnyt minut pinkovan.

Tavoitteellisemmin aloin treenata juoksemista vuonna 2017 eli 34-vuotiaana, jolloin osallistuin myös ensimmäisille puolimaratoneille (Kiiminki-maraton ja Mourunki Trailrun).

Paras yhteinen muistonne?

Nuts Ylläs Pallas Trail Runiin osallistuminen viime heinäkuussa. Kisamatkani oli 37 km ja juoksin sen yhdessä avomieheni kanssa. Aikatavoitetta ei ollut. Halusimme vain päästä maaliin (ja saada jonkinmoiset tulokset). Kisa oli hyvin järjestetty, kanssajuoksijat ihanan tsemppaavia, päivä lämmin ja aurinkoinen, luonto uskomaton. Olin vielä kisaa edeltävänä viikkona kuumeessa ja podin poskiontelotulehdusta. En ehkä ehtinyt parantua kunnolla, mikä teki kisasta kuitenkin raskaan ja vaikean ja minusta itkuisen. Mutta voitin itseni ja pääsin maaliin – käsikkäin rakkaani kanssa!

Ketä ihailette?

Fanitan Emilia Lahtea. Lahti on maailman ensimmäinen sisututkija, joka testasi oman kanttinsa uskomattomassa haasteessa. Hänen oli tarkoitus juosta 2400 kilometriä Uudessa-Seelannissa – maan läpi etelästä pohjoiseen, mikä tarkoittaa 50 ultramatkaa 50 päivässä.

” Ultramatka on hyvä vertauskuva moneen asiaan, mm. eheytymiseen. Yhden askeleen merkitys saattaa näyttää pieneltä, mutta se on koko sen toiminnan ydinyksikkö. Niin kauan kuin me otetaan askelia, me liikutaan eteenpäin. Ja vaikka se liike olisi kuinka hidasta ja pientä tahansa, niin lopulta me päästään sinne, mihin me halutaan”, Lahti kuvailee.

Lisää tietoa Lahdesta ja sisusta https://bit.ly/38i136x

Mieleen jäänyt matka?

Pari kesää sitten lomailimme Krakovassa. Vanhaa kaupunkia eli Stare miastoa ympäröi todella kaunis puistoalue vanhoine, suurine puineen. Kun kaupunki vielä nukkui, vedimme me miehen kanssa lenkkarit jalkaan ja kiersimme vanhan kaupungin puistoissa mutkitellen. Heinäkuussa turisteista täyttynyt kaupunki näytti meille näin rauhaisan ja lempeän puolen itsestään – puun varjossa levähtäneen vanhuksen, pörräävän lakaisukoneet, leivänmuruja nokkivat pulut. Lenkin jälkeen oli luksusta suunnata maittavalle aamiaiselle.

Pakkaan matkoille lähes aina lenkkivaatteet mukaan. Minusta on ihanaa tutustua uusiin paikoihin juoksemalla. Tuntemattomassa paikassa juoksulenkistä tulee aina pieni seikkailu. En kuitenkaan juokse todella kuumissa tai pahoista ilmansaasteista kärsivissä lomakohteissa.

Yhteiset tuttavanne?

Juoksuinnostus on puraissut yllättävän montaa lähipiirissäni: kumppania, sukulaisia ja ystäviä. Monesti tavatessamme jutut johtavat lenkkipoluille, juoksuvarusteisiin tai kisavalmistautumisiin.

Myös avomieheni treenaa Karhunkierrokselle (kisamatka 55 km), joten jo meidän perheestä löytyy juoksijoita kaksi. Tai tarkalleen ottaen kolme, jos koiramme Noah lasketaan mukaan. Noahin juoksu ei ole kuitenkaan tavoitteellista vaan ennemminkin räjähtävää ja villiä. Perheestäni myös veljeni ja hänen puolisonsa juoksevat. Isäni ei juokse, mutta ansaitsee silti erikoismaininnan, sillä hän on aina kannustamassa kisoissa! Kummitätini on löytänyt lenkkeilyn innostuksen eläkepäivillään (mikä on todella kunnioitettavaa). Lisäksi moni ystäväni ja työkaverini vetää lenkkarit harva se ilta jalkaansa.

Yhteiset kisat?

Olen osallistunut yhteensä seitsemään juoksukisaan. Parhaan puolimaratonajan juoksin viime syksynä Kiimingissä, joka oli 2 t 17 min. Paransin aikaa edellisestä ennätyksestäni 4 min, mikä oli sinänsä yllätys, koska olin valmistautunut kisaan aika heikosti. Kisaa edeltävänä kesänä olin tosin treenannut tavallista enemmän.

2017: Kiiminki-maraton (21 km) ja Mourunki Trailrun (21 km)
2018: Kiiminki-maraton (21 km) ja Mourunki Trailrun (21 km)
2019: Terwahölkkä- ja maraton (21 km), Nuts Ylläs Pallas Trail Run (37 km) ja Kiiminki-maraton (21 km)

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut?

Treenasin vuosia väärin. Sykkeet olivat juostessa liian korkealla. Peruskunto jäi rakentumatta, mikä näkyi heikkona kehittymisenä. Treenasin ja treenasin, mutta tuloksia ei syntynyt. Kroppa ja lopulta myös mieli väsyivät rankoista treeneistä. Harjoittelu oli myös hyvin yksipuolisia eli pelkkää juoksua.

Piti kaivella Polar Flowsta vanhoja tietoja esiin ja tässä yksi esimerkkiviikko viime huhtikuulta, jolloin valmistauduin toukokuussa Terwahölkässä juostavalle puolimaratonille. Tiistai 21 km (keskisyke 146), torstai 12 km (keskisyke 139), lauantai 16 km (keskisyke 131) ja sunnuntai 9 km (keskisyke 154). Aerobinenkynnys minulla on 145.

Täydellinen juoksulenkki?

Joskus juoksuflow yllättää ja silloin askel on keveä, tempo hyvä ja mieli tyyni.

Kuviteltu täydellinen juoksulenkki: On kesäaamu – muu maailma vasta heräilee. On lämmintä ja t-paita ja shortsit riittävät juoksuvaatteiksi. Nappaan koiran mukaan, sillä juoksen poluilla, missä sekin voi pinkoa vapaana. Olemme kahden. Luonto on vihreimmillään ja ihastelen sen kauneutta. Pienet kiemurtelevat polut johdattelevat minut syvälle metsän uumeniin. Koska juoksu kulkee helposti, valitsen tavallista pitemmän reitin – onhan loma-aamu, eikä mihinkään kiirettä. Puiden takaa esiin paljastuu kaunis järvi, jonka rannalle pysähdyn hetkeksi hengittelemään. Koirani käyttää tilaisuuden hyväkseen ja päättää pulahtaa uimaan – pian se jo pärskyttelee vettä villisti ympärilleen. Hymyilen. Näin on hyvä.

Tulevauudessa haluaisin olla?

Ultrajuoksija. 😊

Terveisin Riikka Harjula #riikkagoesnutskk55

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Kymmenen juoksulupausta vuodelle 2020

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

Kymmenen (juoksu)lupausta vuodelle 2020

Jäykkä kuin rautakanki!

Kymmenen (juoksu)lupausta vuodelle 2020

Kirjoittanut: Riikka Harjula

Tässä tulevan uuden vuoden 2020 juoksulupaukseni, jotka liittyvät monipuoliseen ja riittävään harjoitteluun, arkiaktiivisuuteen, palauttavaan lepoon, terveelliseen ravintoon ja hyvään asenteeseen!

1. Panostan peruskestävyysharjoituksiin

Koska hyvä peruskestävyys onkunnon peruspilari, panostan erityisesti peruskestävyysharjoituksiin, jotka tehdään alhaisella sykkeellä. Aerobinen kynnys on minulle 145, joten peruskestävyysharjoitukset tehdään tätä alemmalla sykkeellä, useimmiten peruskestävyys (PK1) alueella, joka on minulla 115–130 bpm.

Suhtaudun arvostavammin pitkiin kävelylenkkeihin, hitaisiin juoksulenkkeihin ja verkkaisiin uintihetkiin, sillä tiedän niiden olevan tärkeitä treenejä. Kuten valmentajani Pekka muistuttaa: ”go slow to go fast”.

2. Valitsen oikein

Kävely vai auto, portaat vai hissi, lumityöt vai telkun tuijottelu – pysähdyn miettimään, mikä kussakin tilanteessa on paras vaihtoehto. Vartin happihyppely on parempi vaihtoehto, kuin ei lenkkiä ollenkaan!

Kiinnitän huomiota entistä enempi arkiaktiivisuuteen. Olen pyrkinyt tekemään arjen keskellä valintoja, jotka tukevat tavoitettani paremmasta kunnosta ja edistävät päämäärääni osallistua Karhunkierrokselle (55 km).

3. Kohtelen kehoani kuin parasta ystävääni

Olen vastikään tutustunut käsitteeseen kehoyhteys. Kehoyhteys on kuin ihmissuhde, joka elää yhteisistä hetkistä, kuuntelusta ja kompromisseista. Olen kiinnostunut kehostani ja, miten sillä menee. Kysyn: Mitä sille kuuluu? Miten kehoni voi? Voinko olla jotenkin avuksi? Mitä kehoni kaipaa tai tarvitsee? Kuuntelen myös, millaisia viestejä kehoni minulle lähettää. Kun kehoni kertoo esimerkiksi olevansa väsynyt, annan sen levätä. Sairaana ei treenata koskaan. Teen myös keholle myönteisiä kompromisseja erilaisten tunteiden ja ajatusten välillä. Valitsen terveellisen ruon herkuttelun sijaan ja reippaan kävelylenkin peiton alle kaivautumisen sijasta. (Ks. esim. https://hidastaelamaa.fi/2018/09/kehoyhteys-on-kuin-laheinen-ihmissuhde-se-elaa-yhteisista-hetkista-kuuntelusta-ja-kompromisseista/#104e2307)

4. Lepään ja nukun tarpeeksi

Treenaan tällä hetkellä viisi kertaa viikossa eli minulla on joka viikko kaksi lepo/kehonhuoltopäivää. Kehoni tykkää tästä rytmistä, sillä se ei ole lainkaan väsynyt, vaikka treenaan useammin kuin koskaan aiemmin. Olen oppinut, että palautuminen on kunnon kehityksen kannalta tärkeä vaihe.

Kiinnitän myös huomiota unen laatuun ja pituuteen. Oman kokemukseni mukaan tarvitsen unta yössä keskimäärin 8,5 tuntia, jotta tunnen itseni aamulla levänneeksi.

5. Lämmittelen ja jäähdyttelen

Lämmittelyllä valmistetaan keho tulevaan harjoitukseen. Lämmittelyssä esimerkiksi herätellään hengitys- ja verenkiertoelimistö ja lämmitetään lihakset, jolloin vammariski pienenee. Jäähdyttelyssä puolestaan annetaan treenin myötä nousseen sykkeen laskea kohti leposykettä. Jäähdyttely käynnistää kuona-aineiden ja maitohappojen poistumisen ja tehostaa treenistä palautumista.

Juoksussa lämmittely ja jäähdyttely tehdään yleensä kävellen. Treenin alussa kävelen useimmiten 10 min ja lopussa vähintään 5 min. Jos lenkin suunniteltu ajallinen pituus kasvaa turhan pitkäksi, kävelen yleensä ylimenevän ajan.

6. Venyttelen (itseni vetreäksi)

Olen jäykkä kuin rautakanki! Jo monien ihan perus venyttelyliikkeiden teko on yksinkertaisesti tuskaa! Kyse ei ole kohdallani perinnöllisestä ominaisuudesta, sillä olen kyllä taipunut spagaattiin sekä tehnyt sulavasti sillan. En vain ole venytellyt – vuosiin!

Venyttely on kuitenkin tärkeää, etenkin kun treenaa tavoitteellisesti. Venyttely auttaa lihaksia palautumaan, ylläpitää liikkuvuutta ja ehkäisee rasitusvammoja sekä lihasjumeja. Kun googletin tietoa venyttelystä, sen myös kerrottiin vähentävän stressiä, sillä venytellessä usein keskittyy hetkeen, jolloin syke tasaantuu ja mielikin puhdistuu. Pitääpä kysyä Pekalta hyviä venyttelyvinkkejä heti uuden vuoden jälkeen.

7. Liikun monipuolisesti – kokeilen rohkeasti uutta ja verestän vanhoja

Tällä hetkellä valmennukseen kuuluu kävelyä, juoksua, mäkitunkkausta, kehonpainotreeniä ja uimista. Sovimme Pekan kanssa, että tammikuussa kokeilen uutena lajina lumikenkäilyä. Liikunnan monipuolisuus on vaikuttanut myönteisesti motivaatiooni. Monipuolinen liikunta on mielekästä, innostavaa ja hauskaa!

Tulevana vuonna haluan kokeilla uusia sekä verestää vanhoja liikuntamuotoja. Tahtoisin ainakin vaeltaa, käydä melomassa, suppailla sekä ehkä ratsastaa (tämä vähän pelottaa).

8. Yksi karkkipäivä viikossa (Hei hei Väyrysen päät!)

En halunnut (juoksu)lupausten listaan mukaan kieltoja tai määräyksiä, joten muotoillaan asia nyt näin – saan ostaa karkkia kerran viikossa. Heikkouteni ovat irtokarkit ja niissä erityisesti Väyrysen päät ja King Kongit. Jos ei ole mitään seurauksia (kuten lihominen ja hampaiden irtoaminen), luultavasti eläisin niillä. Tämä on minulle paha paikka, mutta tiedän selviytyväni! (Tämä lupaus astuu voimaan joululomani jälkeen eli 8.1.) Voin raportoida myöhemmin, miten on sujunut tai onko sujunut.

Muuten ruokavalioni on mielestäni keskivertoa terveellisempi. Olen lakto-ovo-vegetaristi eli syön kasvisruokaa sekä käytän maitotuotteita ja kananmunia. Kokkaan mielelläni hyvää kotiruokaa, teen paljon salaatteja ja syön monipuolisesti.

9. Piristän itseäni ja poikkean rutiineista

Piristän itseäni esimerkiksi uusilla juoksupoluilla ja maisemilla, hyvillä äänikirjoilla kuulokkeissa ja aamutreeneillä (illan sijaan).

Aineettomien tsemppien lisäksi myös panostan harkitusti aineellisiin hankintoihin. Olen esimerkiksi jo vuosia haaveillut nastakengistä ja meinaan ne nyt myös ostaa. Nastalenkkarit ovat mielestäni kohtuuttoman kalliita, mutta ne ovat turvalliset ja järkevä hankinta, joita voi käyttää monta talvea.

10. Asenne ratkaisee

Kuten muutenkin elämässä, myös liikunnassa asenne ratkaisee – paljon tai jopa kaiken! Haluan olla juoksijana ja valmennettavana: sinnikäs, johdonmukainen, omistautuva, mutta myös kehityksestään ylpeä. Haluan säilyttää liikunnan riemun ja löytää ilon myös harmaan räntäsadelenkin keskeltä, kun lunta tulee enemmän kuin tarpeeksi ja vieläpä vaakasuorassa. (Nauroimme tuolle epäonniselle juoksulenkille miehen kanssa viimeksi eilen!)

Ihanaa uutta vuotta 2020 kaikki kanssajuoksijat! Toivon teille keveitä askelia, helppoja kilometrejä sekä hurjasti tsemppiä.

Terveisin Riikka Harjula #riikkagoesnutskk55

Riikan edellisen blogikirjoitukset

7 viikkoa valmennuksessa

Miksi juoksen?

Matkalla Karhunkierrokselle

7 viikkoa valmennuksessa

7 viikkoa valmennuksessa on kertomus yhteistyövalmennettavani Riikan asiakkuuden ensimmäisistä viikoista. Ensimmäisten viikkojen aikana valmennus asettuu uomiinsa. Opimme hieman tuntemaan toisiamme ja toistemme ajatusmaailmaa. Kuntotestit on tehty ja valmentajana minulla on kuva siitä, mistä lähdemme liikkeelle. Perustekeminen kohti tavoitetta alkaa, mahdollisimman mukavalla ja motivoivalla tavalla luonnollisesti. Annetaanpa Riikan kertoa kokemuksistaan!

Riikka talvisessa metsässä
Asiantuntijan räätälöimä valmennus on arjen luksusta

7 viikkoa valmennuksessa

Kirjoittanut Riikka Harjula

Takana on nyt seitsemän viikkoa henkilökohtaista valmennusta, jossa minulle on räätälöity tavoitteeni, eli Karhunkierroksen 55 km, mukainen harjoitusohjelma. Aloitimme marraskuun alussa ja valmennuksen on määrä päättyä kisoihin 23.5.2020 tai hieman sen jälkeen.

Olemme tavanneet Pekan kanssa kolme kertaa kasvotusten: aloitustapaamisessa, kehonpainotreeneissä ja juoksutekniikkaharjoituksissa. Täytän lähes päivittäin vuorovaikutteista harjoituspäiväkirjaa. Pekka kirjaa päiväkirjaan treenit ja lepopäivät sekä niihin liittyvät tarkemmat tiedot, mitä treenissä kannattaa painottaa tai ottaa erityisesti huomioon. Minä puolestani merkitsen päiväkirjaan sovitut tiedot: harjoituksen ajan ja matkan, keskisykkeen sekä oman fiiliksen treenistä. Tiedän ennakkoon aina noin 2 viikon treeniohjelman. Kahden viikon treenisykli oli oma toiveeni, sillä minulle on tärkeää voida suunnitella menoja ja tekemisiäni hyvissä ajoin.

Lisäksi viestimme useita kertoja viikossa sähköisten kanavien kautta. Esimerkiksi eilen Pekka lähetti linkin huippumielenkiintoisen artikkeliin. Kysyn myös usein neuvoa tai apua – kun sykkeet nousevat pilviin jo kävellessä tai vatsalihasliike ei onnistu, vaikka kuinka yritän. Pekka auttaa aina nopeasti ja tsemppaa eteenpäin. Äärettömän iso kiitos siitä hänelle!

Harjoittelua ja lepoa

Valmennus on tällä hetkellä iso osa elämääni. Haluan asian olevankin niin, sillä tavoitteen saavuttaminen on minulle tärkeää ja harjoittelu tuo iloa arjen keskelle – jotain uutta, jännittävää, odotettavaa!

Harjoituksia on viisi kertaa viikossa ja ne ovat hyvin erilaisia: kävelyä, juoksua, mäkitunkkausta, kehonpainotreeniä ja uimista. Pekka myös keksii välillä hauskoja uusia lajeja kuten takaperinjuoksu. Sovimme, että ensi vuoden alussa kokeilen lumikenkäilyä. Tekeminen on pääsääntöisesti monipuolista ja hauskaa. Aikaa treeneille on löytynyt aina hyvin!

Harjoitukset ovat peruskuntoa rakentavia eli sykealueella mennään noin 115–130 välillä. Yksi harjoituskerta kestää yleensä 1–2 tuntia. Treenin jälkeen olo on yleensä reipas ja energinen. Hyvin harva harjoitus tuntuu raskaalta. Treenaan yksin, sekä porukalla mieheni ja koiramme kanssa.

Lepopäiviä on viikossa kaksi. Voin merkata kalenteriin, milloin haluan lepopäivät pitää. Tämä mahdollistaa arjen ja harjoitusten joustavan yhteensovittamisen. Lepopäivinä teen yleensä jotain hauskaa tai tarpeellista – katson leffoja, näen isääni ja veljeäni, kokkailen isomman satsin ruokaa tai käyn jouluostoksilla. Kehoni tuntuu tykkäävän tästä rytmistä, sillä se ei ole lainkaan väsynyt tai kipeä, vaikka treenaan useammin kuin koskaan ennen. Tuntuu, että myös nukun paremmin.

Ihmeellistä lisäenergiaa

Valmennuksen aikana olen ollut mielestäni aikaansaavempi sekä töissä että kotona. Tartun usein toimeen saman tien – jos voin tehdä sen nyt, miksi odottaa. Treenaaminen on antanut minulle ihmeellistä lisäenergiaa, joka on todella tervetullutta tähän pimeimpään vuodenaikaan. Ajattelen myös monia vähän ikävämpiä/tylsempiä arkiaskareita kuten siivoamista liikuntana, joka on antanut uutta perspektiiviä tekemiseen. Jos lumityöt tai imuroiminen vievät kohti päämäärääni, sitten vain hihat heilumaan!

Valmennus on minulle myös eräänlaista arjen luksusta. Toinen ihminen, alan ammattilainen auttaa minua matkallani kohti päämääräni. Voin luottaa, että teen oikeita asioita. Se on valtavan helpottava tunne!

Tästä on hyvä jatkaa! Toivottavasti pysytte mukana matkallani.

Terveisin Riikka Harjula #riikkagoesnutskk55

Riikan edelliset blogikirjoitukset:

Miksi juoksen? 24.11.2019

Matkalla Karhunkierrokselle 01.11.2019

Valmentaja Pekka Kauranen

Pekan Valmennusfilosofia

Instagram Facebook

Tarina pohjoisesta

Kohti vuoren huippua, kohti tavoitetta

On aivan hiljaista, kuuluu vain suksien kahina ja sauvojen äänet, kun hiihdän eteenpäin. Katson ylöspäin ja mietin sopivaa kohtaa tehdä seuraava käännös, kun etenemme jyrkkää rinnettä sik-sakkia kohti edessä aukeavaa kurun suuta. Lunta on paljon, leveä vapaalaskusuksikin painuu siihen polvea myöten. Tunnustelen hiihtäessäni sauvalla lumen kerroksia. Mitään erikoista ei tunnu, jatkan rauhallista etenemistä yhä ylemmäs ja ylemmäs. Laskukaverini seuraavat kauempana, reilujen välimatkojen päässä. Se on turvallisuustekijä. Jos lumi lähtee liikkeelle, niin emme ole kaikki samassa nipussa.

Ellendaltinden

Ystävät, vuoret ja lumi

On vuosi 2010, maaliskuun loppu.. Olemme ystävieni kanssa pienessä Lakselvbuktin kylässä Lyngenissä, Pohjois-Norjassa. Majapaikkamme, Tomasnes, on lammasfarmarilta vuokrattu pieni vanha talo vuoren juurella. Ikkunasta näkyy vuonolle, toisessa suunnassa kohoaa upea Lakselvtindanen massiivi. Päivät kuluvat vuorilla, illat kokaten, saunoen ja varusteita huoltaen. Kaukana ovat kiire ja stressi. On vain ystävät, vuoret ja lumi.

Kurun alla oleva kenttä kapenee ja jyrkkenee. Se tekee hiihtäen tapahtuvasta etenemisestä vaikeampaa. Päätän tehdä poikkarin kallionlohkareen alapuolelle. Siinä on hyvä suojaisa paikka pitää tauko, syödä eväitä ja laittaa sukset reppuun. Kiipeäminen saisi jatkua jääraudat jalassa kohtisuoraa kurua ylös. Pikkuhiljaa kaikki olemme taas kasassa. Syömme eväitä, ihailemme korkealta avautuvia maisemia. Pohdimme lumitilannetta. Lumi vaikuttaa edelleen stabiililta, eikä sieltä erotu kerroksia, jotka romahtaessaan tai liukuessaan saisivat aikaan lumivyöryn. Riskejä ei oteta.

On aika jatkaa matkaa. Eteneminen on nyt raskaampaa, vuorottelemme reitin avaajana. Matka kuitenkin taittuu nopeasti, sillä joka askeleella olemme lähempänä tavoitettamme. 50 askelta ja tauko. 50 askelta ja tauko… Kuru kapenee ja muuttuu jäiseksi ylhäältä. Viimeiset kymmenet metrit ja olemme viimein perillä. 

Pohjoiskuru

Fiiliksiä

Aamut Tomasnesissä ovat parhautta. Kaikessa rauhassa keittelemme puurot ja kahvit. Aurinko nousee pikkuhiljaa valaisemaan vuoren takaa. Nettiin ei ole tarvetta mennä, sillä Torbjörnin wi-fi kantaa vain nippa nappa keittiön ikkunan ääreen – jos se toimii. Luemme karttoja, katselemme edellisen päivän laskukuvia. Mietimme mistä löytyisi parhaat laskut juuri tänä päivänä, juuri tällä kelillä. Kaikkialla roikkuu kuivumassa olevia laskuvaatteita. Keittiön verhotangot ovat sopiva paikka skinien, suksen pohjaan liimattavien nousukarvojen, kuivattamiselle.

Tuohon aikaan Lakselvdalen, laakso Lyngenin-niemimaan lounaiskulmassa, oli keväisin suomalaisen laskuporukan kansoittama. Lähes kaikki suksiboksi katolla vastaan tulleet autot olivat Suomen rekisterissä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että vuorilla olisi ollut ruuhkaa. Aamuisin saattoi ihan hyvin valita oman vuoren minne mennä, eikä siellä ollut käynyt välttämättä kukaan moneen viikkoon. Ei ehkä koko kaudella. Alue on niin laaja, vuoria on niin paljon, että laskettavaa riittää kaikille.

Kurun yläosasta huipulle olisi parikymmentä metriä lähes kohtisuoraa kalliota kiivettäväksi. Emme ole kiinnostuneet huipulle pääsystä, vaan siitä mikä meitä odottaa. Olemme nousseet yhden Lyngenin klassikoista, Ellendaltindenin (1345 m) pohjoiskurun. Nyt pääsisimme laskemaan tuon kurun hyvällä lumella. Edessämme odottaa 600 korkeusmetriä 30-40 asteista kurua ja sen alla laaja kenttä alas laaksoon. 

Yläosan jäinen osuus on lyhyt ja lumi tuntui hyvältä suksen alla. Laskemme vuorotellen, siten että pysähdymme aina kallion suojaan, seuraavan laskijan laskiessa hieman pidemmälle. Näin jokainen pääsee laskemaan koskematonta lunta ja toisaalta joku olisi aina lähellä varmistamassa, jos jotain tapahtuisi. Kuru päättyy ja laaja alakenttä aukeaa edessäni. Lisään vauhtia ja laajennan kaarrosta. Aurinko paistaa. Nautin. Laakson pohja lähestyy ja pysähdyn. Heitämme yläfemmoja ja fiilistelemme laskua. Pikkuhiljaa lähdemme taittamaan matkaa hiihtämällä, laakson pohjaa seuraillen takaisin autolle. Palaamme mökille, pistämme saunan lämpiämään. Taas yksi hieno päivä takana!

Done!

Tavoitteita

Lyngenissä ei ole hiihtohissejä. Ainoa hiihtohissi olet sinä itse. “Earn your turns” – sanovat ja se pitää paikkansa. Itse noustut metrit maistuvat laskiessakin aivan eriltä, kuin hissillä avustetut. Se, että voi nauttia pitkistä päivistä vuorilla saadakseen vain ehkä yhden laskun, edellyttää sitä, että pystyy nauttimaan myös kiipeämisestä. Se vaatii luonnollisesti tietyn peruskunnon, jotta se on fyysisesti mahdollista. 

Se vaatii myös tavoitteellisuutta. Vuorilla, jos missään, tavoitteellisuus ja tavoitteiden asettaminen konkretisoituu. Valitse tavoite, joka on innostava ja jossa on haastetta. Pilko matka kohti tavoitettasi välietapeihin, jotta voit todeta matkan etenemisen. Sen jälkeen tarvitaan vain työntekoa, kohti tavoitetta. Kun olet huipulla, olet saavuttanut tavoitteesi ja palkinto odottaa laskun muodossa. Kaikki tämä pätee niin arkielämässä, kuin liikunnallisissa tavoitteissakin.

Ystävyyttä

Vuorilla ystävyys syvenee. Se on syvää luottamusta ja kunnioitusta. Hetkeäkään epäröimättä nämä kaverit kantaisivat minut alas vuorelta, jos jotain sattuisi. Sama tietenkin toisinkin päin. Vaikkemme ole nähneet vuosiin, niin nämä kaverit säilyvät ystävinäni. Kun taas tapaamme, juttu jatkuu siitä mihin se jäi.

Ehkä vielä jonain päivänä taas laskemme yhdessä.

Haluatko lukea lisää taustastani ja kuinka minusta tuli liikunta-alan yrittäjä? Tarinani

Miksi juoksen

Miksi jotain asioita ylipäänsä tehdään? Mitkä syyt saavat, tässä tapauksessa Riikan, juoksemaan? On hyvä tiedostaa ja tuntea omat motiivit tekemiselle, se auttaa vaikeina hetkinä pitämään motivaation yllä.

Seuraavassa Riikan pohdintaa, miksi juoksu on hänelle tärkeä asia. Näiden pohdintojen myötä on hyvä jatkaa tekemistä kohti Riikan upeaa tavoitetta, NUTS Karhunkierroksen 55km:n polkujuoksukisaa!

Miksi juoksen

Kirjoittanut Riikka Harjula

Juokseminen on vaivaton harrastus. Voit juosta yhtä hyvin aamulla, silloin kun muu kaupunki vielä nukkuu, kuin illalla ennen unen lempeää maailmaa. Olen toisinaan juossut myös kuumina kesäöinä, jolloin siinä on selittämätöntä taikaa – suosittelen kokeilemaan. Ajattelin myös tänä talvena, kun pakastuu kunnolla ja lumi on peittänyt maan, kokeilla yöllä juoksemista kirkkaan tähtitaivaan alla.

Voit myös juosta, missä vain. Pakkaan lähes aina lomakohteisiin (paitsi superkuumiin tai pahoista saasteongelmista kärsiviin) mukaan myös lenkkarit ja juoksuvaatteet. Uusiin paikkoihin on ihanaa tutustua jalkaisin. Kauniit maisemat, houkuttelevat pienet tiet sekä sokkeloiset kujat kutsuvat mukaansa ja tekevät juoksulenkistä pienen seikkailun.

Juosta voi säällä kuin säällä. Kestän hyvin Suomen vaihtelevia sääoloja ja nautin ulkoilusta pääsääntöisesti aina. Kaipaan raikasta ulkoilmaa keuhkoihini ja tuulta kasvoilleni. Kun muut kaivautuvat pahimpina pakkaspäivinä peiton alle piiloon, minä pomppaan vaatetta lisää ja suuntaan lumisille poluille. Sateessa kiittelen itseäni hyvään juoksutakkiin sijoittamista. Vain tosi liukkaat tiet saavat minut empimään ulos uskaltautumista. Silloin pelastuksena on läheisen kuntosalin juoksumatto.

Moniin muihin urheilulajeihin verrattuna juoksu on edullinen tai jopa halpa harrastus. Minulla on kahdet käyttökelpoiset juoksukengät – toiset asfaltille ja toiset maastoon. Juoksutakkeja minulla on myös kaksi, joiden alle puen vaihtelevissa määrin kerroksia. Vannon merinovillan nimeen! Lisäksi urheilukaapin hyllyltä löytyy muun muassa shortseja, housuja, lippiksiä, pitkiä sukkia ja juoksureppu. Käytön myös sykemittaria. Nämä vaatteet olen hankkinut vuosien varrella, aina tarpeeseen. Monet juoksuvaatteet ovat onneksi niin laadukkaita, että niiden käyttöikä on vuosia.

Juoksen mielelläni yksin, mutta myös mieheni kanssa. Juokseminen on meille niin sanottua yhteistä laatuaikaa tai parisuhdeaikaa. Juttelemme liikkuessamme arkiset kuulumiset ja ratkomme elämän haasteita. Iloitsemme yhdessä hyvästä treenistä, tsemppaamme toista parempaan suoritukseen tai olemme vain hiljaa, sillä joskus on hyvä olla niin. Treenin jälkeen synkronoimme sykemittarit ja katsomme yhdessä vertaillen treenituloksen – se on meidän tuttu ja kultainen tapa.

Glen of imaalinterrierimme Noah on aina siellä missä mekin. Häntä vispaten ja lyhyet, karvaiset tassut vipeltäen se ryntää onnesta sykkyrällä mukaan juoksemaan. Välillä se pysähtyy haistelemaan kulmakunnan koirien kuulumiset portin pielistä, mutta vilahtaa jo pian ohi kaikella terrierinnopeudellaan. On ihana katsella, miten myös karvaystävä nauttii yhteisistä ulkoiluista – myös juoksusta.

Juokseminen tuottaa minulle valtavasti mielihyvää. Törmäsin jokin aika sitten termiin runner´s high, joka tarkoittaa juurikin juoksijan kokemaa mielihyvää. Tunteen uskotaan syntyvän elimistön tuottamasta endorfiinista tai (endokannabinoidi-välittäjäaineista). Tosin lenkin jälkeen on aina hyvä olo, vaikka treeni itsessään ei kulkisikaan. Juoksemiseen liittyy minulla mielihyvän lisäksi myös monia muita tunteita: iloa, onnea, rauhaa, tyytyväisyyttä, mutta myös: kipua, pettymystä ja epäluottamusta (itseäni kohtaan). Kisatilanteissa olen hyvin herkkä – itken äärimmäisen helposti. Jo kisan alussa maaliviivalla seistessäni meinaan purskahtaa kyyneliin.

Juokseminen on minulle myös äärimmäisyyttä ja hulluja tavoitteita. Kestävyys/ultrajuoksu on tuntunut minulle kauan saavuttamattomalta unelmalta, johon olen tarttunut vihdoin vakavasti kiinni. Miksi minä en pystyisi? Olen motivoitunut ja valmis tekemään paljon töitä unelmani saavuttamiseksi. Teen parhaani! On äärimmäisen motivoivaa saada oppia ja apua liikunta-alan ammattilaisilta, jotka tukevat minua tavoitteessani.

Juostessani olen myös läsnä ja aito. Minulle ei ole työ-, perhe, ystävä- tai mitään muutakaan roolia tai velvollisuutta. Olen itseäni varten. Kuulostelen, mitä minulle kuuluu tai vain hengitän ja olen. Katselen vastaantulevia ihmisiä, ihastelen luonnon ihmeitä, kuuntelen ympäristön ääniä – linnun laulua, sateen ropinaa, kaukaa kuuluvaa koiran haukuntaa, ohi kiitävän polkupyörän renkaiden hurinaa. Tunnen tutun läheisen leipomon tuoksun. Olen siinä hetkessä ja niin on hyvä.

terveisin Riikka Harjula #riikkagoesnutskk55

Tutustu Riikkaan: http://www.pekkakauranen.fi/matkalla-karhunkierrokselle/

Älä koskaan luovuta

Kuva: Timo Koivisto

Jaoin aiemmin syksyllä Facebookin valmentajasivuillani postauksen Janne Kallion matkasta kohti Konaa, Ironmanin maailmanmestaruuskisoja

Jannen tarina oli hieno kertomus siitä, kuinka tuloksia saavutetaan sinnikkäällä työllä. Jos ei heti, niin ehkä myöhemmin, mutta kuitenkin pienistä (tai vähän isommistakin) vastoinkäymisistä lannistumatta.

Se oli kertomus periksiantamattomuudesta ja hänen vastoinkäymistensä määrä nousee osittain jo koomiselle tasolle. Kuitenkin tavoite kirkkaana mielessään hän jatkoi vuodesta toiseen Kona-paikan metsästystä, ja onnistui siinä lopulta. Voit lukea tarinan kirjoituksen lopusta löytyvän linkin takaa

Tarina jäi pyörimään takaraivooni ja minusta on tuntunut, että tämä aihe ansaitsisi tulla käsitellyksi blogissani jossain vaiheessa.

Myös me tavan kuntoilijat voisimme hyötyä noista opeista. Ehkä epäonnistumisista tai vaikeuksista uskalletaan puhua liian vähän? Kirjoituksesta inspiroituneena kokosin tähän muutaman ajatuksen siitä, miten me voisimme hyötyä noista kokemuksista. Kuinka voisimme oppia matkan varrella ja olla vahvempia tulevaisuudessa, kun emme luovuta.

Huonosti sujunut harjoitus tai kisa, ei ole maailmanloppu.

Epäonnistumisesta ylipääseminen ottaa oman aikansa. Se vaatii ajatustyötä omassa päässä sekä ajatusten vaihtoa muiden ihmisten kanssa. Kirjoittelin joskus epäonnistumisesta ja siihen suhtautumisesta täällä blogissani. Linkin kirjoitukseen löydät tästä.

Jos (ja kun) kohtaat vastoinkäymisiä, niin sen sijaan, että heität hanskat tiskiin ja ripottelet tuhkaa päällesi, voisit kuitenkin ehkä miettiä, mitkä asiat onnistuivat hyvin.  Missä olit hyvä ja mikä toimi ja hakea niistä hetkistä ja tilanteista positiivisuuden kokemuksia. Toisaalta raa’an rehellinen analyysi siitä, missä olisi kehitettävää, auttaa seuraavalla kerralla olemaan parempi vastaavassa tilanteessa. Voit oppia jotain ja olla seuraavalla kerralla vahvempi. Jatkossa  epäonnistumisen tunteita aiheuttanut tilanne ei hetkeuta sinua samalla tavalla. Kohautat olkapäitäsi ja toteat vain kuivasti: “Been there, done that” ja jatkat matkaasi.

Se on kuitenkin loppujen lopuksi vain urheilua.

Vaikka motivoituneet kuntoilijat ja urheilijat suhtautuvat harjoitteluun ja kisaamiseen tosissaan, se on kuitenkin vain urheilua, eikä se määritä sinua ihmisenä.

Vaikka matkallasi kohti tavoitteita kohtaisit haasteita ja vastoinkäymisiä, ole armollinen itsellesi. Kisan tulos ei ole sama kuin sinä itse. Läheisesi eivät ole läheisiäsi vain siksi, että olet saavuttanut jonkun tietyn tuloksen tai sijoituksen jossain kilpailussa. Aurinko nousee seuraavanakin päivänä, vaikka olisi flopannut suorituksesi kuinka pahasti tahansa. Lapsiasi ei kiinnosta pätkääkään olitko viides, 50. vai 500. – kunhan tulet pian kotiin.

Joskus asiat vain tapahtuvat, halusit tai et.

Jos yksittäinen harjoitus, harjoituskausi tai kisa ei sujunut mielestäsi niin kuin suunnittelit, tai olit asettanut tavoitteeksi, voit kokea pettymyksen tunteita. Se on aivan normaalia ja kuuluukin asiaan, jos itselle tärkeät asiat eivät toteudukaan toivomallasi tavalla. Arki kuitenkin tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa. Perheessä, työssä, tai ympäristössäsi tulee vastaan tilanteita, jotka vaikuttavat elämäämme ja sitä kautta harjoitteluumme tai kisaamiseemme. Et voi kontrolloida kaikkea, eikä sinun tarvitsekaan. 

Pyri tekemään asiat niin hyvin, kuin kulloisessakin tilanteessa pystyt, silloin ei tarvitse jossitella. Jos et voi noudattaa suunnitelmiasi, voit miettiä mikä olisi juuri siinä nimenomaisessa tilanteessa seuraavaksi paras tapa toimia siten, että se veisi sinua kohti tavoitettasi.

Jos tunnin lenkki ei ole mahdollinen, koska elämä tapahtuu, voit käyttää ehkä viisi minuuttia venyttelyyn.

Pidä tavoitteesi kirkkaana mielessäsi.

Pilko matka tavoitettasi kohti sopiviin välietappeihin. Elä tässä ja nyt. Opettele nauttimaan matkasta, niin silloin pienet vastoinkäymiset eivät lannista sinua, kun matka itsessään on jännittävä ja inspiroiva. Kun tavoitteesi ovat koko ajan kirkkaana mielessäsi, tiedät olevasi matkalla niitä kohti, vaikka hetkellisiä vastoinkäymisiä ilmaantuisikin tiellesi.

PS. Muista pitää hauskaa harjoitellessasi!

Never give up!

Janne Kallion tarina: How (not)to qualify for Kona (englanniksi) Suunto.com

Yhteistyöllä kohti parempaa kuntoa ja pitkiä polkujuoksuja

Marraskuu alkaa jännittävissä, sekä innostavissa merkeissä. Uusi asiakas aloittaa valmennuksessani.

Kyllä, se on aina jännittävää ja innostavaa päästä työskentelemään uuden ihmisen kanssa, oppia tuntemaan hänet ja löytämään ne keinot, joilla hänen tavoitteeseensa päästään. Mutta nyt lisänä on myös uusi lähestymiskulma.

Aloitan yhteistyön Riikan kanssa, kohti hänen tavoitettaan. Seuraavan seitsemän kuukauden aikana pääsette seuraamaan Riikan matkaa kohti hänen upeaa tavoitettaan. Niin täällä blogissa, kuin somekanavillani, Facebookissa ja Instagramissa

Annetaan kuitenkin Riikan itsensä kertoa taustatarina yhteistyöprojektillemme. Ole hyvä Riikka.

Matkalla Karhunkierrokselle (55 km)

Ylläksen huipulla syttyi ajatus Karhunkierrokselle osallistumisesta

Makoilen sohvalla ja katselen ikkunasta. Ensin puista tippuvia värikkäitä lehtiä ja myöhemmin hiljaa leijailevia lumihiutaleita. Maan peittää valkea lumipeitto ja kylmä pakkasviima saa ihmiset kääriytymään tiukemmin toppapomppiin, kaulahuiveihin ja villapipoihin. Elämä lasiruudun takana jatkaa kulkuaan: syksy, alkutalvi, joulu, uusi vuosi…

Minun maailmani on kuitenkin pysähtynyt. Takana on rankka vuosi – suuria menetyksiä ja onnettomuus, jonka hoitovirheen seurauksena minut on passitettu kuukausien sairaslomalle. Hoitamaton reisiluun murtuma, laaja keuhkoveritulppa ja jalan laskimotukokset säikäyttivät minut, mutta myös sairaalan henkilökunnan. Muistan, miten Teräsmieheltä näyttävä lääkäri seuraa näytöltä löytävätkö verihyytymät sydämeni läpi ja kuulen pienen helpottuneen huokauksen, kun akuutein vaihe alkaa olla ohi.

Kotisohvalla minulla on aikaa miettiä elämääni ja unelmiani. Yksi toive nousee mieleeni muita kirkkaampana. Haluan kuntoutua ja juosta tavoitteellisemin – päästä tulettamaan päätäni metsäpoluille! Päätän tähdätä vielä samana vuonna puolimaratonille.

Kiipeän neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen kuntosalin juoksumatolle. (En saa treenata vielä yksin ulkona, koska se on liian vaarallista.) Itken ja kävelen. Jalka ei suoristu ja pelkään kipua. Muutaman viikon päästä juoksu kulkee kuitenkin uudella tavalla tai ehkä paremminkin vanhaan malliin. Olenhan juossut enemmän ja vähemmän koko aikuisikäni.

Syksyllä noin kymmenen kuukautta onnettomuudesta, osallistun ensimmäiselle puolimaratonille Kiimingissä ja tästä muutaman viikon päästä pingon puolikkaan Mourunki trailrunin poluilla Kempeleessä. Tunnen eläväni!

Reissukaverina kestävyysvalmentaja

Tuosta kaikesta on nyt kolme vuotta. Takana on kuusi puolimaratonia sekä Nuts Ylläs Pallas 37 km. Nälkä kasvaa syödessä tai tässä tapauksessa tavoitteet juostessa. Haluan ultraajaksi ja ennen pitkää tahdon kiivetä Kilimanjarolle. Se on suunnitelmani ennen kuin täytän neljäkymmentä, johon on aikaa enää hintsusta päälle pari vuotta.

Pekka Kauranen, kestävyysvalmentaja ja personal trainer, auttaa minua matkallani kohti ensi toukokuun karhunkierrosta (55 km), joka on selkeä seuraava etappi tavoitetaulukossani. Työnjakomme on yksinkertainen. Pekka kertoo, mitä minun pitää tehdä ja minä teen. Juoksun lisäksi olen kertonut treenaavani mielelläni myös salilla, uivani ja vesijuoksevani. Se mihin en suostu on hiihto ja pyöräily (vaikka voitinkin eka luokalla koulumme hiihtokilpailut ja olen siitä ylpeä edelleen). Tiedossa on myös ainakin kuntotestausta, ryhmätreenejä ja – noh kaikkea, mitä Pekka keksii.

Te puolestaan pääsette mukaan tälle puoli vuotta kestävälle matkalle, jossa valmistaudun kisaan, täällä blogissa, FB:ssä ja Instagramissa. #riikkagoesnutskk55 auttaa teitä pysymään mukana menossa.

Jotain minusta matkustajana

Olen juoksijana sitoutunut, kova treenaamaan ja Suomen säitä hyvin kestävä. Luen tai tätä nykyä useamminkin kuuntelen juoksemisesta kertovia äänikirjoja. Rakasta höpötellä kaikesta juoksuun liittyvästä: kisoista, juoksukengistä, uusista lenkkipoluista, rakosta rakon alla, vettä hylkivästä juoksutakista.

Olen kuitenkin armottoman hidas juoksija, jolle nousee kovat sykkeet. Kisoissa yksi toisensa jälkeen ohittaa minut. En ole tyytyväinen kehitykseeni. Itken helposti. Olen myös varma, että teen treenatessani vääriä asioista. Pysyn usein mukavuusalueellani ja juoksen tutun 8 km lenkin, jonka ehdin tehdä sillä aikaa, kun sauna lämpenee. Nukun myös huonosti ja herkuttelen liikaa. Olen stressaaja ja hieman perfektionisti.

Työskentelen digitaalisen viestinnän asiantuntijana Museo- ja tiedekeskus Luupissa, jossa vastaan Oulun taidemuseon viestinnästä. Asun kumppanini kanssa juuri valmistuneessa, mielestäni ehkä maailman ihanimmassa omakotitalossa. Rakastan: kauhuelokuvia, puutarhanhoitoa, pörröisiä eläimiä, villasukkia, irtokarkkeja ja kauniita asioita. Olen ollut kasvissyöjä koko aikuisikäni ja suosin vegaanisia vaatteita. Yritän tehdä eettisiä ja maailmaa pala palalta pelastavia valintoja. Avomieheni Miikka on sekä paras ystäväni että myös lenkkikaverini. Lisäksi joukon jatkona viipottaa Miikan kaksi ihanaa lasta ja karvakaverimme glen of imaalinterrieri Noah. Elämäni pähkinänkuoressa.

Toivottavasti tulet seuraamaan matkaani ja ennen kaikkea tsemppaamaan! Jokainen peukutus, tykkäys, neuvo ja niksi otetaan ilolla vastaan.

terveisin Riikka Harjula #riikkagoesnutskk55

Some-valmennettava

Aloitamme ihan pian matkamme yhdessä some-valmennettavan kanssa, kohti hänen tavoitettaan. Mistä oikein on kysymys? Noh, kaikkihan alkoi siitä kun…

Markkinoinnin ihmeellinen maailma

Koko liikunta-alan urani ajan olen joutunut opettelemaan markkinointia, tuomaan itseäni esille ja rakentamaan brändiä nimeltä Valmentaja Pekka Kauranen. Välillä kantapään kautta oppien, välillä viestinnän verkkokurssilla opiskellen. 

Matkani markkinoinnin maailmaan on ollut yllätyksiä täynnä. Samoin kuin ahaa-elämyksiä. Se on sisältänyt paljon uusia asioita ja se on ollut innostava ja välillä pelottavakin alue.

Mutta kuten tavoitteellisessa tekemisessä yleensäkin, kun teet pieniä asioita samaan suuntaan ja toistat niitä tarpeeksi kauan, alkaa muutosta tapahtumaan ja tavoitteet alkavat realisoitumaan.

Somettajaa etsimässä

Loppukesästä ilmoitin etsiväni some-valmennettavaa. Some-valmennettava on henkilö, jonka kanssa teemme yhdessä matkaa kohti hänen tavoitettaan ja valmennettava kertoo siitä sosiaalisen median postauksin, sekä vierailemalla täällä blogissa. Tällä tavalla saamme tuotua asiakkaan näkökulmaa esille ja voimme kuvata kehitysprosessia, mikä tapahtuu valmennuksen aikana.

Yhteydenottoja tuli muutamia, kiitokset niistä! Olin ennakkoon hahmotellut mielessäni, millaista henkilöä etsin ja millaisen projektin olen hänen kanssaan valmis aloittamaan.  Yhteyttä ottaneiden lisäksi, minulla oli muutama henkilö mielessäni, joille olisin voinut tarjota tällaista yhteistyökuviota. 

Some-valmennettava

Loppujen lopuksi  minuun otti yhteyttä polkujuoksuvalmennuksen tiimoilta henkilö, joka sopi rooliin vallan mainiosti. Hän suostui projektiin ja teimme sopimuksen.

Nyt marraskuun alussa aloitamme seitsemän kuukauden mittaisen projektin yhdessä some-valmennettavan kanssa. Se on taas yksi steppi kohti parempaa tunnettuutta. Se on minulta markkinointipanostus, mutta toisaalta yhteistyön aloitus upeaa tavoitettaan kohti työskentelevän asiakkaan kanssa.

Perjantaina 1.11.2019 julkaisemme henkilön nimen ja hänen taustaansa avaavan blogikirjoituksen.

Pysy kanavalla ja ota Facebook ja Instagram kanavani seurantaan! (linkit alla)
Facebook Instagram


Yhteistyö-somettaja haussa!

Hei sinä somettaja, joka harrastat, tai haluaisit aloittaa harrastamaan kestävyysliikuntaa!

Tämä on sinulle! Jos Face, Insta, blogit ja vlogit (jamitänäitänyton) on sinulla hallussa, sinulla on muitakin seuraajia, kuin velvollisuudentuntoiset sukulaiset, niin meillä voisi olla yhteiset intressit.

Tarjoan sinulle n.10kk kestävän valmennuksen valitsemaasi tapahtumaan kesällä 2020. Lajisi voisi olla vaikkapa polkujuoksu, mtb tai triathlon.

Olisiko tavoitteenasi kesän 2020 MTB-kisat?

Vastineeksi odotan sinulta säntillistä asennetta harjoitteluun, säännöllisiä postauksia treeneistä ja treenifiiliksistä eri somekanaviin. Esim 1-2krt/vko. Lisäksi voisit kirjoittaa blogiisi matkastasi kohti tavoitettasi (tai vierailla minun blogissani) kuukausittain

Minä saan näkyvyyttä,  sinä harjoistusohjelman kohti tavoitettasi! Reilu peli, kaikki voittavat!



Tai haluaisitko osallistua polkujuoksukisoihin, osana huippujengiä?

Valmennus tapahtuu pääosin etänä, joten periaatteessa sijainnillasi ei ole merkitystä. Laita sähköpostia osoitteeseen valmentaja@pekkakauranen.fi ja kerro hieman itsestäsi ja tavoitteistasi liikunnan saralla, sekä miksi juuri sinä olet etsimäni henkilö.

Valinta tapahtuu 20.9.2019

Voit käydä tutustustumassa tapaani valmentaa lukemalla valmennusfilosofiani , sekä asiakastarinoita